Vaikka pappi luki jo toisia rukouksia, toisteli Kaisa hätäisesti mielessään yhä noita sanoja: "Laupias Jumata tee hänen kärsimisellensä j.n.e." Vasta kun urut alkoivat soida, lakkasi hän siitä ja rauhoittui jonkun verran, mutta ei rohjennut vielä päätään käsien varasta nostaa, sillä hänestä tuntui väkisinkin siltä, että kaikki sillä risteyksellä istujat ovat kääntäneet päänsä ja katsovat häneen. Mutta urkujen leveä ja juhlallinen sävelvirta johti hänen mielikuvituksensa vähitellen toisaalle. Hän alkoi kuunnella ja mielessään seurata, kuinka nuo uruista ulos huokuvat mahtavat sävelaallot laajenivat ympäri avaran kirkon, kimmahtivat seinistä takaisin ja kokoontuivat taas yhteen, alkaen valtavana patsaana kohota korkeaa lakea kohti. Kaisa värisi pyhästä liikutuksesta ja seurasi yhä mukana, kun nuo valtavat sävelaallot pehmoisesti hymisten kohosivat yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja niiden mukana seurasi tuo seurakunnan esirukous. Sinne ylös taivaan pyörryttävään korkeuteen se sävelten saattamana kohosi ja siellä, pyhässä kirkkaudessa istui valtaistuimellaan vanhurskas Jumala ja siipien havinalla ympäröi hänen istuintaan enkelien lauma. Ja kun esirukous ehti Jumalan eteen, viittasi hän luokseen yhden enkeleistään ja sanoi: "Juho Rehula on jo tarpeeksi kärsinyt, mene ja vapauta hänet vaivoistaan!"
Siinä samassa asennossa yhä istuessaan ja liikutuksesta nyyhkiessään tuntui Kaisasta, että näin kaikki oli tapahtunut ja hetkisen päästä hän oli aivan, varma, että juuri niin oli täytynytkin tapahtua. Silloin valtasi hänet uusi, vapisuttava pelko ja oman vähäpätöisyytensä tunto: hän oli rohjennut toimittaa ei ainoastaan seurakunnan miehensä puolesta rukoilemaan, vaan pyhät taivaan vallatkin saanut saman asian takia liikkeelle! Ja niin vapisutti suuri pelko hänen sydäntään ja kun urut virren loppua hymisivät, hiipi hän hiljaa ovelle, raotti varovasti suuria kaksoisovia ja pujahti ulos.
Päästyään kirkonkylän ulkopuolelle, niittyjen halki kotiin johtavalle polulle, riisui hän kengät jaloistaan, kohotti hameenhelmustan ylös ja alkoi sakeaan astuen rientää kotia kohti. Siinä nurmipeltojen apilaisia pientaria pitkin luikertelevaa jalkapolkua astellessaan jysähti hänellä sitten yhtäkkiä mieleen, että tokko hän Juhoa enää elävänä tapaakaan. Ensi aluksi hän tuon seikan mieleen johtuessa säikähti niin, että oli aivan raukeaksi käydä. Mutta hän tahtoi vielä nähdä Juhon, muutoinhan hän itsekin kuolisi pelkästä surusta ja itsesoimausten painosta ja tuo kiinteä halu ehtiä vielä näkemään Juhoa elävänä, antoi hänelle uutta voimaa rientää edelleen. Ja niin hän kaksinkertaisessa syyllisyyden tunnossa, raskaasti hengittäen ja karvaita paloja ehtimiseen alas nieleskellen, puolijuoksua harppaili eteenpäin ja hänestä tuntui siinä olevan kysymyksessä jonkunlainen kilpajuoksu hänen ja taivaallisen sanansaattajan välillä, kumpiko heistä ennen ehtii sairasvuoteellaan makaavan ja mitään aavistamattoman Juhon luo.
Ehdittyään kotiin pysähtyi Kaisa hetkiseksi tupaan ja kuunteli heristetyin korvin, kuuluisiko kamarista mitään, mikä ilmaisisi Juhon vielä elävän. Mutta kun hän ei kuullut muuta kuin kärpästen surinaa, omain korvainsa sointia ja sydämensä hätääntynyttä sylkytystä, rohkaisi hän lopulta itsensä ja astui päättävästi kamariin. Suuri ilon humaus valahti hänen olemuksensa yli, kun hän näki Juhon makaavan vuoteessa ennallaan. Ja Juhonkin kuihtuneita kasvoja sivusi vaisu ilon hohde, kun hän näki Kaisan kamariin astuvan. Sisällä huoneissa ja ulkona luonnossa hymisi täydellinen sunnuntairauha. Aurinko paistoi täydeltä terää puolipäivän korkeudestaan ja muodosti puhtaaksi pestylle kamarinlattialle, johon oli nuoren kuusen pehmoisia ja tuoksuvia lehviä siroteltu, akkunanmuotoisen valolaikan, jossa himmeinä varjoina kuvastuivat akkunan-takaiset takkiaisen lehdet. Kärpäset surisivat iloisesti, napsahtelivat ruutuja vasten ja sekavana sikermänä tappelivat pöydällä olevista leivänmurenista. Kamarin ja tuvan ovet olivat selkosen selällään, niistä leyhyi sisään lieto, tuskin huomattava ilmanleyhkä ja kamariin saattoi helposti kuulla pihalla kuukkailevan kukon ja kanan vuorotellen päästämän tyytyväisyyden kumautuksen. Juho makasi uudessa, valkoisessa paidassaan, jonka Kaisa aamulla oli hänelle muuttanut, suorin, peitteen päälle ojennetuin käsin vuoteessaan ja näytti kuin tuskatkin olisivat lepopäivän hartaaseen tunnelmaan hiuenneet ja jättäneet kärsivän potilaan hetkeksi rauhaan.
Kaisa istui tuolille peräakkunan pieleen ja hän tunsi olonsa kovin hyväksi. Ja rauhallisin mielin alkoi hän tehdä Juholle selkoa saarnan sisällyksestä. Mutta kun hän pääsi saarnakuvauksensa loppuun, tuli se rukouskin mieleen ja siinä katsellessaan tuon paljon kärsineen miehensä muotoa, josta joka ainoa ryppy ja piirre oli hänelle niin perin tuttu, tuli hän ajatelleeksi, että tuossa se raukka niin nöyränä, ja vilpitönnä makaa eikä tiedä tämän taivaallista siitä, että suuret ja mahtavat vallat ovat hänen tähtensä liikkeelle lähteneet. Kaisan suupielissä alkoi hänen näin ajatellessaan omituisesti nytkiä ja yhtäkkiä lähti hän, ettei Juho mitään huomaisi, ulos ja pyörähti tuvan taakse, jossa hän kyykähti nurmikkoon istumaan ja herahti haikeaan itkuun…
Maanantaita vasten yöllä tuli säänmuutos. Ilmat muuttuivat koleiksi ja sateisiksi ja sitä kesti aina loppuviikolle. Ja säänmuutoksen mukana palasivat lepopäivää pitäneet tuskatkin Juhon loppuaan kohti riutuvaan ruumiiseen ja alkoivat kuin levosta vahvistuneina kaksinkertaisella vimmalla työtään jatkaa. Raatelevat yskäkohtaukset uudistuivat tiheämpään ja ne panivat loppuun kuluneet voimat niin suurelle koetukselle, että sairas niiden jälkeen aina oli hetken kuin kuollut. Kolotus kylessä paheni ja ruokaa ei saattanut enää missään muodossa ottaa, ainoastaan vettä toisinaan hiukan maistaa. Hellemmin kuin koskaan ennen ja enää hetkeksikään Juhon vuoteen ääreltä poistumatta hoiteli häntä Kaisa ja koki kaikkensa tehdä tuskien lievittämiseksi.
Tiistaina meni Juho kahden yskäkohtauksen lomassa hetkiseksi unenhorroksiin ja kun hän siitä taas havahtui, alkoi hän vaivaloisin sanoin jutella Kaisalle, että kyllä hän ei enää ensi sunnuntaita näe, että nyt on loppu vihdoinkin lähellä ja hänen kuihtuneissa kasvoissaankin oli Kaisa huomaavinaan riemuitsevan varmuuden pian saapuvasta kuolemasta. Kaisan tuli kovin paha olla ja kauan taisteltuaan kysyi hän arasti Juholta, mistä hän niin varmaan tiesi tällä viikolla kuolevansa. Mutta vaisusti hymyillen ilmoitti Juho, että se hänestä vain siltä tuntui.
Perjantaina alkoivat koko viikon kestäneet rankat ja kylmät sateet heiketä, yksittäisiä sadekuuroja enää vain kiiteli kuin keveitä ratsuparvia ympäri taivasta. Mutta viimeisissä kipunoissaan hiipui Juhonkin elämä ja vuosikausia kestäneiden tuskain korventelemaan ruumiiseen kahlehdittu henki läheni vapautuksensa hetkeä. Kaisa huomasi lopun olevan käsissä ja saattoi sanan pariin naapurimökkiin. Sieltä tuli kaksi vanhaa vaimoihmistä sairaan lopulle ja ulkosalta saapuivat lisäksi poika ja miniä. Juho katsoi Kaisaa silmiin ja hänen huulensa liikkuivat kuin aikeessa jotain sanoa. Kaisa kumartui lähemmäs ja sai selville, että Juho pyysi veisattavaksi jonkun virren. Vaimot hakivat esille virsikirjan ja hetken kuiskailtuaan ja kirjaa selailtuaan alkoivat he vanhoin, särisevin äänin veisata: "Mä nukun haavoin Kristuksen". Kaisa istui sängyn reunalla ja rievulla vilvoitteli Juhon hikoavia ohimoita. Sadekuuro kulki ohi ja pieksi raskailla pisaroillaan puitteissaan rämiseviä ruutuja. Kun virsi loppui, jäivät vaimot punertavin nenävarsin, kädet helmalla katsomaan sairasta, joka sammuvin silmin kamppaili lopulleen lientyvissä tuskissa, kuoleman ratkoessa poikki viimeisiä elämään sitovia jänteitä… Viime kerran laskeusi korahteleva rinta, mutta ei noussut enää, sillä siuhahtaen kuin riemuaan tulkiten pakeni sieltä ulos viimeinen huokaus. Kaisa ummisti kuolleen silmät ja istui sitten vuoteen viereen jakkaralle, veti huivin silmilleen ja hyrisi hiljaisessa itkussa. Ja siinä itkiessään oli hän selvästi näkevinään, kuinka taivaallinen käskynhaltija, joka oli tullut herransa käskyä täyttämään, viivähti vielä vuoteen päässä ja katsoi häneen ja sen vakavassa katseessa oli syyttävä ilme…
Mutta sadekuuro riensi edelleen, pisarat lakkasivat ruutuja pommittamasta ja lännen maille painuva päivänruhtinas lähetti poistuessaan kyynelöivälle luomakunnalle siunaavan tervehdyksensä. Piha-akkunan ruutuihin jääneissä vesipisaroissa taittuen lankesivat sen säteet rusottavina kamarin tummalle seinälle. Ja kun Kaisa vihdoin uskalsi päänsä kohottaa ja näki nuo rusottavat säteet, sykähti hänen sydämessään hiljainen kiitos ja hänestä oli kuin taivaallinen sanansaattaja olisi Juhon kanssa tuossa valovirrassa juuri poistunut ja hänelle mennessään kuiskannut: "Rauha sinullekin!"