Tasaisena ja toivottomana ulottuu lumen peittämä jänkä silmän kantamattomiin. Ainoana vaihteluna ovat harvassa kasvavat vaivaismännyt, joista niistäkin ovat toiset kinoksiin melkein umpeen peittyneet. Kuin viivottimella vedettynä kulkee jängän halki kapeana suikaleena maantie. Tuuli vinkuu aavikolla vihlovasti kuin yksinäisyyttään valittaen ja kun se tiellään kohtaa noita puolikuivuneita männyn kääkkyröitä, puistelee ja reutoo se niitä, vaikka ne nöyrästi kumartelevat harvaoksaisia latvojaan oikeaan ja vasempaan. Ja kun se on jättänyt männyt rauhaan, laskeutuu se maanrajaan ja tonkasee ilmoille sakean lumiryöpyn, jota vinkuen, vihellellen ja ilkamoiden kiidättää pitkin jänkää.
Lyhyt talvipäivä alkaa hämärtyä illaksi. Mutta maantiellä, jolla tuisku on tienuran melkein umpeen syytänyt, näkyy sentään muuan kulkija liikkuvan. Se on yksinäinen jalkamies, joka siinä kumaraisena ja puolisääreen lumessa kahlaten ponnistelee kohti jängän toista laitaa. Miehellä, joka on laiha ja hinterä, on tällaista säätä ja tällaista taivalta vastaan kovin huonot vaatteet päällään. Housut ovat repaleiset ja ohkainen takkikulu samoin. Kaulan ympäri on pariin kertaan kietaistu likainen ja alkuperäisestä värikirjavuudestaan vieraantunut villahuivi ja sen päälle on takinkaulus kohotettu pystyyn. Päässä on hänellä syvälle korvien yli vedettynä karvalakki, jonka saumat ovat pahoin ratkeilleet. Lakinreunan alta näkyy laihat kasvot, joilla parransänki rehoittaa omassa vapaudessaan ja silmät, jotka viima on vetisiksi ja tihruisiksi puhaltanut.
Hän on työtön kulkuri, joita talvisaikana liikkuu lukuisasti pohjan perillä. Rahatonna ja nälkäisenä ponnistaa hän aution jängän halki kohti kaukana olevaa kirkonkylää.
Varsinaista työtä hänellä ei sitten kesätöiden loputtua ole ollut. Tukinuiton jälkeen on hän ollut maatöissä taloloissa siellä ja täällä, mutta talven tultua on työnsaanti ollut kovin vähäistä ja sekin vähä sattuman varassa. Kuin takkuinen kulkukoira sitä on saanut talvenselkää katkaista, syöden milloin on saanut ja nähden nälkää milloin ei ole saanut.
Kovin ahdistaa nytkin nälkä, kylmästä puhumattakaan. Eihän se nälkä hänelle mikään outo vieras ollut, mutta veti se toisinaan sentään mielialan kovin karmeaksi. Eikä ollut tiedossa, missä ja miten saada nytkin nälkänsä sammutetuksi ja mihin saada päänsä lepoon kallistetuksi. Väkisinkin siinä muistuu mieleen kesäiset tienestit tukkijoella ja sisimmässään tuntee hän katumuksen tapaista, että antoi silloin säästöjensä kurkusta alas painua. "On sitä ihmistä, kun juopas muutamassa päivässä viikkojen ja kuukausien tienestit", alkaa hän itseään soimata. "Mutta olihan se elämää silloin: päiväkaudet pörräiltiin läikähtelevällä päällä, reuhattiin iloisessa hummauksessa huomisesta surematta. Silloin sitä juotiin ja pelattiin ja tapeltiin… Ihan viimeiset vaaterikamatkin silloin pantiin menemään, vaihdettiin viinaan tai pelattiin pois… Oli se elämää!"
Hetkisen niillä voi noilla muistoilla mieltään lämmittää, mutta vain hetkisen. Hiukavaa näläntunnetta ne eivät riitä karkoittamaan. Sen masentavammaksi tuntee hän vain tilansa, kun nälkä ja kylmä ja myrskyn vonkuna hänet todellisuuteen havauttavat. "Olisi taas vyötä kiristää", päättelee hän, mutta muistaakin samalla, ettei hänellä semmoista olekaan, sillä eilen möi hän sen viidestäkolmatta pennistä muutaman talon rengille ja sai siten syödä vatsansa täyteen. Rengiltä oli hän sitten saanut nuoranpätkän kaupanpäällisiksi ja sillä kiinnittänyt housunsa. Mutta nuora painoi kovin nivusia, ettei lujemmalle solmimista voinut ajatellakaan.
Saman kohtalon alaiseksi kuin vyö olivat jo aikoja ennen joutuneet vähänkin arvokkaammat esineet. Kesällä hankitut hyvät anturasaappaat olivat vaihtuneet pieksuihin, jotka nekin vuorostaan olivat vaihtuneet vanhoihin, paikkaisiin ja rajottuneisiin jalkineihin. Saman kehitysasteikon läpi olivat kulkeneet kaikki muutkin puvuston osat. Viimeinen oli tuppivyö ja nyt ei ollut enää mitään, jolla voisi toivoa penniäkään saavansa.
Lunta ryöpyttävä tuuli tuntuu vain kiihtyvän. Se saa välistä kuin raivokohtauksen ja ravistelee kiukkuisesti noita vaivaisia männynkääkkyröitä sekä pelmauttaa tuolla ja täällä ilmoille sakeita lumipilviä, ettei tahdo käden pituutta eteensä nähdä. Tiekin käypi yhä vaikeakulkuisemmaksi, lunta alkaa olla jo polvia myöten kahlata ja uutta yhä tulee, sitä ryöpyttää ylhäältä, sivuilta ja takaa, aivan kuin näkymättömät olennot olisivat liittoutuneet lumen alle hautaamaan häntä, koditonta kulkuria…
"Kun tulisi taas kevät ja alkaisivat tukkityöt", miettii hän siinä kumaraisena eteenpäin ponnistellessaan ja viiman puoleista poskea suojaten risaisen villavanttuun verhoamalla kädellään. "Silloin sitä on jätkäkin taas omassa elementissään, on herra!"
Kurkussa jutkahtaa hänellä tyhjä nielaus, kun mieleen muistuvat tukkijunnarin lihavat päivät, jolloin miehen muonana oli voimaa antava läski ja nisuleipä ja jolloin kahvia juotiin kuin vettä…