"Eikä ollut huonoimpia se viimeinenkään työpaikka elonleikkuun aikana", jatkaa hän ajatusjuoksuaan, "—vankka talo, hyvä ruoka ja palkkakin parasta lajia… Ja Maija piika sitten niin mukava ihminen, oikein hönkä tyttö… Olisi siihen sopinut jäädä pitemmäksikin aikaa, vaikkapa aina yli talven… Mutta parasta sittenkin, että tuli lähdetyksi — tiesi vaikka olisivat akoittumaan ahdistelleet… Mitenkähän liekin Maija raiskan asiat? Mutta minkäpäs sille miten olivat… Hyi saakeli!… ei ole tästäkään kulkurin elämästä", äsähtää hän kuin havahtuen ja ruiskauttaen suustaan tupakkasylen, joka mustana juovana jää kinokselle tienposkeen.
Mutta lisääntyvä pimeys, tuisku ja tuulen vonkuna ikäänkuin ahdistavat hänet taas kääntymään sisäänpäin, omaan ajatusmaailmaansa.
… "Parastahan se olisi akoittua ja vakaantua yksissä paikoin elämään. Mutta mitenkäpä päästä alkuun, kun tienestit menevät aina saman tien kuin tulevatkin, ettei ole edes kunnollista paitaa miehen päällä!… Eikä sinne kotipuoleenkaan kehtaa näin palata. Kun tuli sieltä ollenkaan lähdetyksikään, olisi palvellut siellä renkinä, ottanut eukon ja mökit laittanut, niin ei nyt tarvitsisi täällä ajelehtia kuin laihan kulkukoiran!… Ja mitenkähän lie asiat siellä kotimökilläkin, mahtanevatko elää vanhuksetkaan enää. Ei sieltä ole mitään tietoa saapunut eikä ole tullut itsekään mitään ilmoitetuksi… eihän sitä ole viitsinyt eikä ilennyt tyhjiä kirjeitä laittaa… Ei ole turvaa sinnekään, ei viitsi tällaisena ryysyläisenä näyttäytyä ja rahapäivinä ei taas tule lähdetyksi, juopotellessa vain aika menee…"
Kovin tulee hän huonoihin tuloksiin elämäänsä tilittäessään ja koettaa kääntää ajatuksiaan muualle. Hän saapuu juuri lumettuneen virstapaalun luo ja jännittää silmiään, nähdäkseen, pitkältäkö vielä on kirkonkylään. Mutta on sinne vielä taivalta katkaistavana, kokonaista kahdeksaa kilometriä osoittaa totinen paalu.
"Äh perhana, kun jaksaisi sinne kirkonkylään, että pääsisi edes lämpimään levähtämään. Ja ainahan siellä voisi saada jotain suuhun panemistakin… kovin tässä hiukaseekin ja päätä pyörryttää… Kun hyvin onnestaa, niin saa siellä jotain työnromuskaakin. Onhan siellä nimismiestä, metsäherraa ja sen semmoista virkamiestä ja niiltä usein saa kulkeva jätkä halonsahausta ja sen semmoista pikkutyötä… Eikähän tässä muuta tarvitsekaan kuin siksi että hengissä pysyisi… Saisi nyt aluksi vain syödä oikein, oikein… ja sitten lämpimälle uunille kuorsaamaan…"
Tällä toivomuksella riutuvaa mieltään lämmitellen ponnistelee hän entistä kumarampana eteenpäin. Mutta lunta kasaantuu tielle yhä vahvemmalta ja ympärillä tuuli ulvoo, vonkuu, viheltää ja suhisee ja kantaa kaukaa jängän takaisista korvenkomeroista nälkäisen suden haikean ulvonnan, joka karsii yksinäisen kulkijan luita ja ytimiä.
"On se tämä maailmanrannan koulu!… Piru sentään, kun loppuisi tämä taival!"
Eteenpäin, eteenpäin, sillä autiolla jängällä, jolla vihainen myrsky riehuu, vaanii kuolema koditonta kulkuria. Mutta kulku käy yhä vaikeammaksi ja häntä alkaa niin kummasti pyörryttää. Tien urasta ei eroita enää haamuakaan ja huumiossaan poikkeaa hän tuon tuostakin syrjään ja kupsahtaa kainaloita myöten lumeen. "Kun pääsisi tästä… Tulikin lähdetyksi tälle taipaleelle?" Hän ponnistautuu ja löytää taas tien sijan sekä jännittää kaiken huomionsa tien kohdalla pysyäkseen.
Siinä eteenpäin hoippuessaan rupeaa hän sitten, oikein itsekään käsittämättä miksi, miettimään kuinka kauan hän oikeastaan on ollut poissa kotipuolestaan. "Ensin puolitoista vuotta renkinä siinä paikassa, josta hän kesken karkasi — sitten sahoissa ja tukkijoella yhteen menoon yksi — kaksi — kolme…" ei jaksa muistaa montako vuotta. Hän kompastuu taas, nousee ylös ja tuokion eteenpäin hoiputtuaan saa hän kiinni äskeisestä ajatuksen päästä. "Paljokohan niistä nyt tuleekaan: yksi — kaksi — kolme vuotta ja…" Hän on taas suistunut tien kohdalta ja vaipuu pitkälleen pehmeään kinokseen. Suloinen tunne valtaa hänet aluksi eikä hän yritäkään ylös päästä, jos siihen voimia enää riittäisikään. Ajatukset työskentelevät vielä siinä, kuinka kauan hän on ollut kotoa poissa. "Yksi — kaksi — yksi…" Hänen aivoissaan alkaa käydä yhä sekavammaksi ja hän jää paikoilleen makaamaan. Tuuli saa mieleistä työtä ja alkaa innolla hääriä peitteen hankinnassa…
Siellä alkaa tuntua niin lämpimältä ja kirjavat unikuvat alkavat ohitse tanssia. Kun tuuli viheltelee lähellä olevan männyn kuivuneissa oksissa, kuvittelee hän olevansa kymmenvuotias poikanen ja makaavansa kotimökin uuninpäällä, jossa kuuntelee, kuinka pikku veli kätkyessä kirkuu. Hän kurkistaa alas, että mitä se nyt noin huutaa ja näkee, kuinka äiti koettaa sitä tyynnytellä… Siellä uuninpäällä on niin lämmin ja rinnassaan turvallisuuden vahva tunne kuuntelee hän, kuinka myrsky seinän takana voimatonna vonkuu… Sitten häntä rupeaa makeasti naurattamaan, kun hän ajattelee, että hän on ollut jätkänä pohjan perillä eikä äiti sitä tiedäkään, pikku veljeä vain hoitelee. Se on niin hassunkurista, että nauru tahtoo väkisinkin ääneen purskahtaa, mutta sitä ei sentään uskalla laskea, sillä isä, joka penkillä päivällisunta nukkuu, heräisi siitä ja alkaisi torua…