Iltapuoleen alkoi Jussi olla jo taas ihoa myöten märkänä ja peräti uuvuksissa. Hän kiroili mielessään isäntää ja koko talon väkeä, kun ei tällaisellakaan säällä aikaisemmin työstä pois kutsuttu. Ja kutsumatta hän ei uhallakaan päättänyt lähteä. Kiroten ja mälliään vihaisesti purren kouristi hän sahrankurjesta ja ärjyi rämäkästi Mustalle. Mutta Mustan korvat olivat ärjymisille tottuneet ja suupielet käyneet vuosikausien riuhtomisista tunnottomiksi. Se siirteli jalkojaan yhä vaisummin ja pysähtyä töksähteli yhä tiheämpään, joten Jussi yhä useammin satutti kupeensa sahranperään. Siitä alkoi Jussin kiukku kääntyä Mustaa kohti, jolle hän alkoi pienimmästäkin aiheesta entistä rämäkämmin karjua kuin sillä lievittääkseen myrtynyttä mieltään. Ja kun ärjyminen ja suitsista repiminen ei kyennyt tarpeeksi suurta notkeutta Mustan kankeissa jäsenissä synnyttämään, haki Jussi pensaikosta vainion laiteelta notkean koivunvesan, jolla pienimmänkin vastuksen sattuessa peittosi kuin hullu Mustan kohmettunutta selkänahkaa. Mutta tuosta määrättömästä ärjymisestä ja ruoskimisesta alkoi Musta lopulta käydä vauhkoksi. Se hätkähteli Jussin pienimmästäkin liikkeestä, silmistä oli kadonnut vaisu ilme ja mieletöntä säikkymystä kuvastaen pöllöttivät ne ympärilleen. Kun Jussi heilautti ruoskaansa, yritti Musta aina juoksua porhaltamaan. Mutta silloin Jussi raivosta mustana painoi sahrat peltoon niin syvälle, että Mustan täytyi huohottaen pysähtyä, jolloin Jussi taas sai aihetta ruoskaansa heiluttaa. Varsinkin päissä kun kääntyä piti, hätiköitsi Musta vaolle ennenkuin sahratkaan olivat paikoillaan. Silloin tempasi Jussi aina suitsista, että Mustan kuolaiset suupielet kauas arvilleen vääntyivät ja koko hevonen lyyhistyi taapäin, kohta taas vauhkona eteenpäin karatakseen ja sahrat nurin viedäkseen. Kuin raivon käpristämänä painausi silloin Jussi kokoon, oikasi heti jälleen itsensä ja käsien nyrkkiin kouristuessa pakeni hänen piipunperien mustaamasta suustaan kuumalla raivolla ja koko olemuksen juuria tärisyttäen sana: s-saatana! Ikäänkuin se olisi ylikuohuvinta raivoa asettanut, tarttui hän sen jälkeen uudelleen sahroihin, sai ne vihdoin paikoilleen ja niin lähdettiin taas kirousten ja piiskanläiskeen saattamina pellon toista päätä tavoittamaan…
Vesimärkänä hiestä ja sateesta, höyryten ja huohottaen ja voimainponnistuksesta vavisten mekasti Jussi illan lähetessä yhä sahrojen ja vauhkona reutoilevan Mustan kanssa. Korvat humisten ja näkö veren päähän pakkautumisesta himmenneenä käsitteli hän viimeisillä riutuneilla voimillaan sahroja ja kiroili käheäksi painuneella äänellään. Ja kun iltakellon ääni vihdoinkin vapauttavana kaikui raskaaseen syyskuun iltaan ja Jussi päästi Mustan valjaista sekä lähti kotiin taluttamaan, oli hän niin uuvuksissa että tuskin omaa ruumistaan tunsi. Mutta vieläkin uupuneempi oli Musta, joka laahusti Jussin jälessä niin että leveät ja saviset kaviot losahtelivat märkään tiehen kuin juntan iskut ja Jussin suitsista taluttaessa ojentui sen pää eteenpäin kuin kuristumaisillaan olevan, sillä muu ruumis ei näyttänyt jaksavan perässä seurata.
Kun Jussi sai illastaneeksi, siirtyi hän kohta tallinparvelle ja paneusi nukkumaan. Lammasnahkaiset vällyt loivat mieluisaa lämmintä ruostuneeseen ruumiiseen ja hetkisen unen ja todellisuuden vaiheilla riutuen sekä kuunnellen sateen unettavaa ropinaa ja alhaalla apettaan syövän Mustan yksitoikkoista rouskutusta vaipui hän sikeään uneen…
Lämpimien vällyjen alla kuorsatessaan uneksi Jussi kesästä. Tihkusateen ropina tallin pärekattoon johti unikuvat heinäsirkkojen väsyttävään sipitykseen ja niittyaikaan. Hän kuvitteli istuvansa niittokoneen pukilla ja eteen valjastettu Musta kahlasi kylkiään myöten timoteipellossa. Aurinko paahtoi räikeästi pilvettömältä taivaalta, heinikossa sipittivät sirkat, vaikenivat ja jatkoivat taas tuota unettavaa sipitystään. Jussi nautti mukavasta työstään ja aurinko hautoi niin makeasti selkää. Mutta Musta pysähteli tuon tuostakin, että Jussi oli pukiltaan kuperkeikkaa alas pudota. Se sapetti Jussia ja sai hänet kiroilemaan ja ohjaksista riuhtomaan. Mutta siitä ei ollut pitkälle apua, sillä Mustan ympärillä surisi lauma kiukkuisia paarmoja ja kärpäsiä, joita Mustan täytyi hädistellä milloin vatsan alle osoitetuilla potkuilla, milloin hännänhuiskeella ja päänpudistuksella ja välistä kaikilla yhtaikaa. Väliin taas Mustan häntäänsä huiskiessa joutui toinen ohjaksista sinne häntävihkon alle ja kun Jussi koetti sitä pois kiskoa, näpisti Musta kuin tahallista kiusaa tehden ohjaksen sitä lujemmalle, niin että Jussin täytyi laskeutua maahan ja irroittaa se kätten mahtain. Se sapetti yhä enemmän. Päästyään takaisin pukille päästi hän sarjan karmeita kirouksia, repi suitsista ja läiskytti suitsiperillä Mustan lautasia, niin että Musta vauhkoutuen puolijuoksussa sukeltausi sankkaan timoteihin.
Saran päähän sillä tavoin päästyään pysäytti Jussi Mustan hengähtämään, viskasi suitset sivulle ja laskeusi itsekin maahan. Kuin hyvitellen taputti hän Mustaa kaulalle, irroitti harjan länkien alta ja rupesi otsaharjaakin kohentamaan. Mutta silloin kääntyi Musta, korvat vihaisessa niuhossa, äkkiliikkeellä päin ja päästi luita ja ytimiä karmivan hörähdyksen. Lerppahuulet olivat kääntyneet sykkyrään ja paljastuneilla, keltaisilla hampaillaan tavoitti se Jussia. Sydän kauhusta pusertuneena hypähti Jussi syrjään, mutta vauhkosti pöllöttävin silmin kierrätti Musta perässä ja huimasti ratiseva koneenterä uhkasi Jussin jalkoja. Säikäyksestä raukein jäsenin lähti hän juoksemaan poikki peltojen. Mutta matka ei tuntunut edistyvän ja jaloissa oli kuin lyijypainot. Musta kirmasi korskuen perässä ja lennätteli ojien yli ryskyvää ja ratisevaa niittokonetta…
Edessä oli vanha ja ränsistynyt heinälato. Sitä kohti pakeni Jussi, juoksi kuin henkensä edestä taisteleva mies, jonka sydäntä likistää kuoleman kauhistus. Ladon taakse päästyään pysähtyi hän henkeään vetämään, mutta siinä samassa kierrätti Mustakin jo nurkitse perässä ja kuroitti luimukorvaista päätään Jussia kohti. Jussi kiersi toiselle puolen latoa, mutta itsepintaisesti kaarsi korskuva Musta perässä. Silloin iski Jussi kouransa seinänrakoihin että lahoiset kaarnat pölähtivät ja kauhusta lamautuneet voimansa jännittäen pääsi hän vilauksessa katolle. Hän heittäysi lahoisen olkikaton harjalle selälleen ja siniseen korkeuteen tuijottaen huohotti väsymyksestä…
Musta siellä alhaalla tuntui pysähtyneen. Päristelyä ja puhkuvaa hengitystä sieltä vain kuului. Mutta sitten kuului kolinaa sivuseinältä, ikäänkuin kaviot olisivat pyöreihin seinähirsiin kolhineet. Jussi kohotti päätään. Kauhistus! Mustan luimukorvainen pää sykkyrään vetäytyneine lerppahuulineen ja vauhkosti pöllöttävine silmineen ojentausi räystään yli Jussia kohti. Musta oli kohonnut kahdelle jalalle seinän varaan ja tavoitti Jussia hampaihinsa. Jussi oli tuokion aikaa aivan kankeana hämmästyksestä eikä kyennyt mitään ajattelemaan eikä tekemään, tuijotti vain henkeään pidättäen Mustan punaisena hohtaviin ja kuumaa henkeä huokuviin sieramiin. Mutta sitten irroittausi hän puistaltaen huumiostaan, tempasi viereltään kattomalan ja iski sillä voimainsa takaa Mustaa, joka lotkahti alas seinän nojalta ja päristeli kovin sieramiaan. Sitten se lähti liikkeelle ja alkoi kiertää latoa, kirmaisi häntä sojona ja pää rintaan painettuna kuin ainakin hurjasti pillastunut, mieletön hevonen. Huumaavasti ratiseva kone seurasi kohona keikkuen perässä…
Musta kirmaisee yhä ladon ympärillä ja pienentää joka kierroksella piiriä! Pyöreinä pöllöttävin silmin istuu Jussi kuin hyypiö ladonkatolla ja seuraa tuota kamalaa piiritystä. Kauhusta kutistuvin sydämin odottaa hän milloin kone hurjassa vauhdissaan viskautuu ladon nurkkaan. Yhä lähempänä nurkkia heittelehtii kone ja Jussilla salpautuu hengitys. Nyt… nyt… Samalla kuuluu ankara täräys, jota seuraa huikea ryske ja sekaannus. Huimaus sydämessään putoaa Jussi hajoavan katon tunkkaisiin olkiin peittyen alas sikinsokin sattuvien hirsien keskelle…
Kiljahtaen heräsi Jussi unestaan ja huomasi makaavansa kylmällä lattialla, johon hän oli vuoteesta luisunut. Hän oli kylmän hien vallassa ja vapisi kovin. Harreilevin silmin tuijotti hän ympärilleen, luullen pimeässä vieläkin näkevänsä Mustan luimukorvaisen pään ja vauhkot silmät. Vähitellen hän siitä kuitenkin tointui todellisuuteen, nousi vuoteelle ja kääriytyi vällyihin. Mutta hänen ei ollut hyvä olla. Hetkisen kyleltä toiselle käänneltyään viskasi hän äkkiä peiton syrjään, sylkäsi ja kapusi parvelta alas. Hän otti Mustan edestä apesankon, jossa oli vielä puolet apetta syömättä ja sekoitti siihen kolme kahmalollista jauhoja, hieroi ne hyväksi ja ripotti päälle vielä kourallisen "kermaksi". Halukkaasti kävi Musta kalsuine hampaineen käsiksi tuohon herkulliseen appeesen ja kun Jussi taputti sitä kaulalle, laski se apetta hatarasta suustaan pelmuttaen päänsä hetkiseksi Jussin olkapäälle. Tyyntyneenä palasi sitten Jussi vuoteelleen, kääreysi huolellisesti vällyihin ja syvä turvallisuuden tunto rinnassaan kuunteli, kuinka alhaalta parven alta kuului anteeksi antavana ja rauhoittavana apettaan viimeistelevän Mustan vaisu rouskutus…