— Nyt minä näen taivaan! Siellä enkelit veisaavat ja sisar Annakin on niiden joukossa.
Hän sulki taas silmänsä, mutta hymyili edelleen. Leenalta katkesi veisuu ja hän purskahti taas itkuun. Emäntäkin vaikeni ja kohotti vyöliinan silmilleen.
Isäntä oli sillä välin saanut hevosen korjuuseen ja ruokituksi ja tuli nyt sisälle. Yhteen ääneen ja toisiaan keskeytellen alkoivat emäntä ja Leena kertoa, kuinka Liisun laita oli ollut, kuinka se näki helvetin…
— … Ja rupesi enkeleitä näkemään, kun me virren alotimme, — lopetti emäntä.
Isäntä riisui turkkinsa naulaan ja kävi pöydän eteen lavitsalle istumaan. Hän katsoi vakavana ja miettivästi Liisua, joka nähtävästi oli vaipunut uneen. Itkusta punaisin silmin katsoivat emäntä ja Leenakin valjuna lepäävää Liisua, jonka rinta kohoili tasaisesta hengityksestä. Hetkiseen ei kuulunut muuta kuin tuo Liisun hengitys ja lumen rapina akkunoissa. Mutta sitten lopetti isäntä äänettömyyden ja puhui harvaan ja painavasti:
— Herätykseksi se on Liisulle ollut, Sille näytettiin jo armonajassa kadotus, että osaisi sitä karttaa ja parannuksen tehdä. Niin se on, tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo ja sinä kuulet hänen humunsa, mutta et tiedä kusta hän tulee tai kuhunka hän menee.
JUSSI JA MUSTA
Jo viikkoja sitten oli vilja pelloilta korjattu ja kuin omaa alennustaan nyyhkien levisi niittyjen keskellä syyssateiden liottama sänkivainio. Taivas, joka kesällä oli sinisenä ja korkeana vainion yli kaareutunut, ikäänkuin sen vehmautta pyhästi siunaten, oli nyt viime päivinä laskeutunut yhä alemmas ja alemmas, käyden samalla yhä sakeammaksi ja harmaammaksi, kunnes puhkesi toivottomiin kyyneliin, joita itsepintaisen tihkusateen muodossa näytti valuvan loppumattomiin. Ja jos hetkeksi herkesi valumasta, silloin lähti liikkeelle tuuli, joka pahimman sateen aikana oli metsäsaarennoissa värjötellyt, ja haikeasti suhisten kierteli alastomiksi nuoltuja syksyisiä kenttiä, meuroi sekaisin taivasta kiertelevät vesihöyryt ja sai ne uudestaan vettä tihkumaan.
Raskaasti laahaten savettuneita kenkiään asteli kumaraisena sahrojen perässä Jussi renki, joka kynti nurin laajaa sänkivainiota. Raskasta työtä on kyntäminen ainakin, saati sitten sateiden liottamilla sänkipelloilla ja alkoi se Jussista tuntua jo liialta ihmisrääkiltä. Olisi edes ollut poutakaan, mutta kun sataa vihmoi yhtä päätä, — eikä lopusta näyttänyt olevan toivoakaan. Ja sitä tuli hienona kiusallisena vihmeenä, joka tunkeutui joka paikkaan, vihmoi ilkeän kutittavasti vasten kasvoja, korvallisia ja kaulaa, kastellen päivän päälle likomäräksi vaatteet, jotka sitten kylmän-kalseina ja varattomina pitkin sivuja lotkottivat. Tai kun olisi edes heti rankemmastikaan satanut, roivannut yhdessä ryöpyssä alas tuon kirotun ja kaikki liottavan märkyyden, niin olisi edes vahvemmalla syyllä suojaan päässyt, lämpimään saunaan vaatteitaan kuivaamaan ja maata köhöttelemään! Mutta eihän sitä nyt kehdannut sateenpitoon heittäytyä, kun sitä tuli hienosteensa ja taukoamatta.
Mustakin käveli sahrojen edessä vaisusti ja takaltaen, aivan kuin sekin olisi siinä pää riipuksissa vakoa pitkin ponnistellessaan punninnut samoja kiusallisia seikkoja kuin Jussikin. Se oli vanha, paksujalkainen ja puisevatekoinen aurakopukka, joka oli jo monet hevosmarkkinat kokenut ja monen omistajan aisoissa hikoillut. Se siirteli jalkaa jalan edelle suurimmalla varovaisuudella ikäänkuin visusti punniten jokaisen askeleen tärkeyttä. Toisinaan se taas nähtävästi tuumi kokonaan pysähtyä, mutta liikkui sentään vielä epävarmasti kuin tunnustellen ajajansa mielialaa ja kun sahrojen takaa ei kuulunut mitään, seisahtui se äkkiä kesken vaon. Silloin Jussi aina satutti kupeensa sahrojen perään, havahtui tylsästä turtumuksestaan, sylkäsi suunsa selväksi ja päästi sitten suitsiperiin tarttuen rämähtävän kirouksen. Musta luimautti silloin korviaan, huiskasi kerran pari hännällään ja nojautui vastahakoisesti eteenpäin, jolloin koko laitos, Musta, sahrat ja perässä kumarana asteleva Jussi taas lähtivät liikkeelle läheten hitaasti pellonpäätä.