— Kyllä on siinäkin ihmisen alkua, kun nukkuu niin siki, ettei herää vaikka lapsi itsensä kuoliaaksi huutaisi.
Saatuaan lampun kuntoon meni Leena sängyn luo ja tyrkkäsi Liisua kylkeen. Mutta kun siitä ei ollut mitään seurausta, käänsi hän Liisun kylelleen ja samalla huusi hätääntyneenä:
— Siunatkoon, mikä sillä on, kun silmät ovat nurin ja hammasta puree!
— Sillähän on suonenveto! Koita avata sen kouria ja hieroa ohimoita, — neuvoi emäntä ja ehätti itsekin Leenalle avuksi.
Liikuteltaessa alkoi Liisu hurjasti heittelehtiä vuoteella, että emännällä ja Leenalla oli täysi työ saada hänet paikallaan pysymään. Hänen suustaan pursusi vaahtoa ja mielettömästi tuijottaen puhui hän aluksi käsittämättömiä sanoja, sitten selvemmin ja tuvan pimeää peräseinää kohti huitoen:
— Tuolla se on helvetti. Ettekö näe noita mustia miehiä… Voi Herra Jumala, nyt ne tulevat ottamaan…
Liisu alkoi kiljua läpitunkevasti ja hurjana heittelehtiä. Leena purskahti itkemään ja emäntä asetti voivotellen ja vapisevin käsin kylmää käärettä Liisun otsalle.
— Voi hyvä Jumala, minkä me sille teemme? Aivanhan se kuolee tuohon paikkaan. Koitetaan edes veisata, — ehdotti emäntä ja pani pahasti väräjävin äänin virren alkuun.
Kyynelten vuotaessa ja vääristynein kasvoin yhtyi Leenakin virteen. Emäntä istui vuoteen reunalla, keinutteli jalallaan kätkyttä ja siveli toisella kädellään Liisun ruumista, samalla kun hän tuskaisin ilmein johti veisuuta.
Liisu tyyntyi vähitellen ja lakkasi silmiään vääntelemästä. Näytti kuin olisi hän vaipunut veisuuta kuuntelemaan. Hetkisen kuluttua alkoi hän hymyillä, avasi puolittain silmänsä ja virkkoi kirkkaalla äänellä: