Liisulla olivat kaikki aistit niin sairaloisesti jännittyneet, että hän ei ollut oikein selvillä, ajatteliko hän itse nuo sanat vai istuiko isäntä todellakin tuolla pimennossa pöydän takana ja luki ne kirjasta. "O itkun iäistä piinaa!" kertasi hän hiljaa mielessään ja häntä puistatti kuin horkassa. "Kun sen Leenankin nyt piti mennä pois!" Hän tunsi itsensä niin kovin avuttomaksi ja hyljätyksi. Hän melkein toivoi, että lapsikaan edes heräisi ja alkaisi hänelle ratoksi äännellä, mutta se nukkui niin levollisesti että hengitystä tuskin kuuli. Kääntääkseen ajatuksiaan ikävistä ja peloittavista asioista, alkoi hän hiljaa hyräillä virrenvärssyä:
"Mun silmän', käten' nostan Ain' ylös mäkihin, Joist' avun tiedän saavan Ja valon kaunihin."
Mutta virren alakuloinen sävel johti uudelleen Liisun mieleen hartaushetket ja isännän. "Mitähän", jylähti yhtäkkiä hänen mielessään, "mitähän, jos minä nyt kuolisin, joutuisinkohan minä kadotukseen?" Ja Liisu päätteli, että hän joutuisi, sillä olihan isäntä sanonut, että hän oli kerinnyt jo monastikin kasteenliittonsa rikkoa.
"Kun tulisivat nyt ne kylämiehet", vaikeroitsi hän ja jännitti korviaan, eikö pihalla jo kuuluisi tulevien askelia. Mutta niitä ei kuulunut, tuuli siellä vain itsepäisesti tallin ovea rämpytti. Pimeys oli jo valloittamaisillaan viimeisenkin alan tuvanlattiasta. Yksi sinervä liekki vain enää nojallaan olevaa kekälettä kalusi ja lepatti kuin hätäviiri. Liisu katsoi tuon liekin kuolonkamppailua ja tunsi oman sydämensä samalla tavoin hädän ja tuskan vallassa lepattavan. Kätensä suonenvetoisesti yhteen liittäen alkoi hän supattaa: "Rakas herra Jeesus, Jumalan ainokainen poika, varjele minua siltä kavalalta kiusaajalta, joka aina ympäri käy, etsien kenen hän saisi niellä…" Hänestä tuntui, että se ihmissieluja vaaniva kiusaaja hurjin hypyin ja avonaisin, veripunaisin kidoin kierteli pitkin tuvan seinustoita ja että tuo viimeinen riutuen lekuttava liekki oli ainoa, joka esti sitä kiljuen ja möräten esiin karkaamasta. Jos liekki sammuu eikä hän, epäuskossaan ole kyennyt Jeesuksen suojelusta saamaan, niin…! Läähättäen koki hän supattaa edelleen rukoustaan ja saada itsensä väkisinkin vakuutetuksi siitä, että Jeesus suojelee häntä kaikilta yön kauhuilta. Mutta kesken hänen kiihkeintä rukoustaan alkoi liekki epätoivoisesti lekuttaa ja sammui sitten äkkiä niin että tupa kävi kokonaan pimeäksi. Liisu painautui suulleen tyynyä vasten ja alkoi ääneensä itkeä…
Lapsikin alkoi taas käydä rauhattomaksi. Se kätisi ja valitti unissaan ja heitteli päätään. Pian se heräsi kokonaan ja alkoi itkeä tihertää. Mutta Liisu makasi suullaan vuoteessa ja niiskutti rajusti. Eikä Liisu sittenkään noussut, vaikka lapsi rupesi täyttä kurkkua huutamaan. Ja niin jatkui hetki hetkeltä väsähtämättä ja toivottomalla tasaisuudella lapsen huutava itku, aivankuin se tuolla itsepintaisuudellaan olisi tahtonut ympäröivän pimeyden puhkaista. Vihdoin kun lapsen heikko ruumis jo väsyi ja itku heikkeni tahdottomaksi tyrskimiseksi, kuului pihalta jalaksen narinaa ja kohta sen jälkeen askelten töminää portailta. Emäntä ja Leena, joka naapurista palatessaan oli kannaksille pyörähtänyt, tulivat tupaan Lapsen itkun kuullessaan sanoi emäntä nuhtelevalla äänellä:
— No herranen aika, yksinkö täällä lapsi pimeässä tuvassa huutaa!
Emäntä heitti kiiruusti enimpiä vaatteita pois ja kumartui Leenan laittaessa lamppuun valkeaa kätkyen yli ja tarjosi lapselle rintaa.
— Mihinkä se Liisun älliö on hävinnyt? No on siinä, kun jätäpäs lapsi ihkasen yksin ja…
— Tuollahan tuo on sängyssä, — keskeytti Leena.
Nyt harmistui emäntä kokonaan.