Liisu kyyristyi lähelle Leenaa ja koetti päästä uneen. Vielä hyvän aikaa silmät ummessa odotettuaan hän viimeinkin nukahti. Mutta mielikuvitus työskenteli vielä illallisissa asioissa ja yks kaks oli hän olevinaan viimekesäisessä suuressa metsänpalossa, jota koko kylän väki oli ollut sammuttamassa. Hän seisoi sammaleisella kivellä toisten tyttösten kanssa ja katsoi tulen valtavaa leikkiä. Mutta ankarasta kuumuudesta villiintynyt tuli teki äkkiä käänteen ja alkoi painaa liekkejä kiveä kohti. Ratisten ja kaiken altaan korventaen hiipivät liekit matalina pitkin kuivaa sammalistoa ja kun puu tuli eteen, nostivat ne käärmeelliset päänsä ylös ja riemusta hulmahtaen karkasivat rymyllä ja pauhinalla pitkin puunrunkoa ylös. Puu värisi kuin kuoleman tuskissa ja tuuli ajoi tulisia, räiskyviä kipunoita ympäri ja niistä hulmahti sammalisto tuolla ja täällä ilmiliekkiin. Silloin toiset tyttöset pyrähtivät juoksuun, huutaen hänelle: "tule pois!" Hän yritti perään, mutta ei päässytkään paikaltaan. Liekit lähenivät yhä ja kuumuus yltyi ja hän alkoi riuhtoa itseään irti ja surkeasti huutaa… kunnes heräsi siitä, että Leena töykki häntä kylkeen ja unisella, tahmaisella äänellä mökisi: "mitä se siinä, painajainenko sitä… nuku pois!"
Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, lähtivät isäntä ja emäntä isompain lasten kanssa kylään sukulaisiin. Nuorin lapsi jäi kotiin ja Leenan komensi emäntä olemaan Liisulla apuna sen hoitamisessa. Mutta kun pitkä sunnuntaipäivä rupesi illaksi riutumaan ja hämärä alkoi kurkistella akkunoista sisään, lähti Leena rengin kanssa naapuriin ikävätä iltaa lyhentämään. Liisun valtasi ahdistava pelko, kun piti yksin jäädä ja itkumielin pyyteli hän Leenaa jäämään kotiin. Mutta Leena sanoi vain: "höpsis aikaihmistä!" ja pyörähti pihalla jo mennä vintturoivan rengin jälkeen että hameenhelma vain kerran ovessa liehahti.
Lähtiessään oli Leena laittanut takkaan pystyvalkean, joka laajalti valaisi rosolankkuista lattiaa, pakoittaen sisääntunkeilevan hämärän nurkkapielissä ja katonrajassa piileksimään. Kuusiset halot räiskyivät ja räsähtelivät aivankuin olisivat keskenään torailleet ja väliin vihaisesti sinkosivat lattialle tulisen hiilen.
Ulkona humisi ontosti pyrynsekainen tuuli, jonka puuskaukset tavantakaa sivusivat tuvanseiniä kuin jotain haparoiden. Toisinaan taas sellainen puuska tuiskahti katolle, vihelsi kerran pari uuninpiipussa ja heittäysi kuperkeikkaa alas pihalle, jossa alkoi auki unohtunutta tallinovea rämpyttää. Sitte se havaitsi tallin eteen varisseet heinän korret ja alkoi niitä kiidättää ympäri pihaa. Hätääntyneinä pyyhälsivät korret tuulen edellä, pyrkien pihasolista ulos, mutta tarttuivat lumeen yksi sinne, toinen tänne ja jäivät siihen piippasemaan.
Liisun oli täytynyt tyytyä kohtaloonsa ja niellä itkunsa alas. Avuttomasti eteensä tuijottaen istui hän nyt vuoteen reunalla ja keinutteli koneellisesti kätkyttä.
Lapsi oli levoton eikä tahtonut ottaa nukkuakseen. Se heittelehti kätkyessä sinne tänne, kätisi ja hieroi silmiään lihavilla pikku käsillään. Kun Liisu ei hätäillyt sitä syliinsä ottamaan, alkoi se itkeä tihertää, ensinnä kuin tunnustellen, mutta kun siitä ei apua ollut, jännitti se pienen ruumiinsa luokaksi ja alkoi punaisena kuin paise täyttä kurkkua huutaa. Silloin havahtui Liisu, tarttui käsin kätkyen laitaan ja alkoi keinuttaa niin että lattialankut kolisivat. Huulet torvella piispitti hän kuin henkensä hädässä ja korjasi väliin vapaalla kädellä peitettä, jonka lapsi heti aina itsepintaisesti päältään työnsi. Lopulta täytyi Liisun ottaa se ylös ja tarjota pullosta maitoa, jota se ahnaasti rupesi imemään, kyynelten poskilla vielä kimaltaessa ja itkun väkivaltaisten jälkimaininkien ruumista vavahutellessa. Muutettuaan sitten kuivaa lapsen ympärille, asetti Liisu sen varovasti kylelleen kätkyeen ja alkoi taas jalallaan keinuttaa, laulaen puoliääneen tavallista nukutuslauluaan:
"Pium paum paukkaa, Annikki metsiä laukkaa…"
Tuo hänen yksitoikkoinen kehtolaulunsa, jonka kahta säettä hän yhteen menoon hartaudella toisteli, kaikui avarassa tuvassa melkein valittavana ja sitä säestivät seinän takana tohiseva tuuli ja lumihiutaleiden hilke akkunaruuduissa. Ja kuin tahtia lyöden kolkkivat kätkyen jalakset lattiaan. Puut takassa olivat jo hiiltyneet kekäleiksi ja luhistuivat kokoon. Ontuen ja epävarmasti tuikahtelivat liekit kekäleiden välissä, synnyttäen lattialle ja peräseinälle sinne tänne keijuvia varjoja, ikäänkuin pimeys voitostaan varmana olisi nurkkapielistä ilkamoiden esiin tanssinut. Liisun mieltä alkoi yhä enemmän pelko ja autiuden tunne ahdistaa ja rinnassa värisi hänellä jo kärkäs nyyhkytys.
Lapsi oli jo nukahtanut ja Liisu lakkasi keinuttamasta, jääden kädet helmassa hiilokseen katsomaan, ikäänkuin hän sen riutuvista liekeistä olisi etsinyt turvaa kasvavaa pimeyttä vastaan. Mutta nuo sinervät liekit, jotka kokoonluhistuneita kekäleitä salakavalasti nuoleskelivat, johtivat hänen ajatuksensa helvetin sammumattomaan tuleen. Säikähtyneenä katsoi hän ympärilleen ja pienillä, kalpeilla kasvoilla kuvastui kiduttava tuska. Muualle hän ei kuitenkaan voinut kauemmin katsella, sillä tuossa raskaassa pimeydessä, joka kaikista nurkista esiin painausi, tuntui hiipivän pahansuopia haltioita, jotka vaanien odottivat sitä hetkeä, jolloin viimeinen liekki takassa nukahtaisi ja tuvassa olisi täysi pimeä. Vaikka Liisu koetti torjua mielestään helvetti-ajatuksia, tulivat ne sentään yhä uudelleen mieleen. Ja kun hän oikein kuvitteli mielessään, kuinka kadotettujen täytyy iankaikkisesti ja koskaan vähintäkään lepoa saamatta virua sanomattomassa kuumuudessa ja tuollaisten sinisten, käärmeellisesti kaluavain liekkien nuoleskelemina, valtasi hänet pöyristävä kauhu, kylmä hiki kihosi ruumiista ja hengitys kävi vaikeaksi. Nyt täytyessään olla yksinään autiossa ja yhä enemmän pimenevässä tuvassa, jossa hiljaisuutta häiritsi vain lapsen tasainen hengitys ja tuulen humina, tuottivat nämä kuvittelut kaksinkertaista tuskaa. Pimeän pelosta täytyi hänen herkeämättä tähdätä hiilokseen ja samalla hänen mielikuvituksensa kuumeentapaisesti työskenteli helvetin liekeissä.
"Kun sitä olisi yhtä jumalinen ja harras kuin isäntäkin, niin olisi paljon parempi olla", mietti hän ja näki mielikuvituksessaan isännän, joka laihoine kasvoineen ja ankarine piirteineen istui pöydän päässä ja koroitetulla äänellä luki: "Mikä kauhea sija sinulle, o syntinen, onkaan valmistettu siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa, jollet käänny ja tee parannusta! O itkun iäistä piinaa!"