— No — jos se nyt sitten tuli kuitatuksi, niin annetaanpa olla.

Hän päästi pojan polviensa välistä ja viskasi piiskan loukkoon, ikäänkuin se olisi yhtäkkiä alkanut polttaa hänen kättään. Jussi tarttui vapaaksi päästyään molemmin käsin housuihinsa, nosti ne ylös ja juoksi vuoteeseen. Housuista ulos jäänyt paidanhelmus vain kerran vilahti, kun hän sukelsi umpipäähän häpeältä suojaavien ystävällisten vällyjen alle. Äiti vapautui kuin raskaan taakan alta, kuivasi silmänsä ja huivin entiselle sijalleen työntäen kiirehti padan alla kihiseviä risuja kohentelemaan. Isäntäkin sai nyt piippunsa palamaan ja aloitti keskustelun kelin huonoudesta.

Mutta nimismies tahtoi mitä pikimmin päästä taipaleelle. Hän veti turkin ylleen, heitti hyvästi ja lähti ulos. Ovella mennessään kuuli hän vielä perisängystä peitteen alta Jussin nikoitteluksi laantuvan itkunniiskutuksen.

LAPSENTYTTÖ

Orresta riippuva pienehkö kattolamppu valaisi riittävästi keski- ja peräosan tupaa, mutta jätti hämäräksi ovipuolen, jossa oli suuri, neliskulmainen uuni ja sitä vastapäätä, juuri oviloukossa, kaksi toistensa päälle rakennettua ja seinään kiinnitettyä sänkyä. Ylemmässä sängyssä loikoili saunaamisen jälkeen puoleksi pukeutunut renki, veteli savuja karisevasta piipustaan ja väliin laiskasti sylkäsi sängynlaidan yli alas lattialle. Takan nurkalla istui piika, vantteratekoinen Leena, ja punaisilla, tölpöillä ja tukevilla käsillään selvitteli saunan jäleltä vielä kosteita hiuksiaan. Emäntä tyhjensi perällä olevaa pitkää ruokapöytää astioista, joita siinä illallisen jäleltä vielä ajelehti, ja rupesi sitten rievulla leivänmurenia lakaisemaan. Juuri kuin hän oli työnsä lopettanut, alkoi peräseinällä oleva vanha kello, jolla oli mustunut puutaulu ja painona hiekalla täytetty pussi, korista ja särähdellä kuin vanha, vapisevapäinen kanttori virttä alkaessaan. Ja kun tuota alustavaa särinää oli kestänyt muutaman hetken, rupesi seasta eroittamaan lyöntejä, joita vähitellen karttui aina kuuteen asti, minkä jälkeen kellovanhus taas kuin yskäkohtauksesta päästyään tyynenä heilutteli leveätä kupariheiluriaan. Kellon säristessä viimeistä lyöntiään astui peräkamarista tupaan isäntä, joka oli kookas, parraton ja ankarapiirteinen mies, toisessa kädessään kynttilä ja toisessa pari kirjaa. Kynttilän asetti hän pöydän nurkalle ja istui itse pöydän päähän penkille. Emäntä ja Leenakin siirtyivät lähemmäs ja kun isäntä merkitsevästi silmäsi ylisänkyyn, sylkäsi renki piippunsa sammuksiin ja laskeusi vastahakoisesti alas. Saatuaan lapset nukkumaan, tuli kamarista tupaan lapsentyttökin, viisitoistavuotias Liisu. Hän oli muutaman samalla kylällä asuvan mökkiläisen tyttö ja oli vasta ensimäistä viikkoa talossa. Kooltaan oli Liisu ikäisekseen pieni sekä muutoin laiha ja kalpea. Suuret, pehmeät silmät olivat aina selkosen selällään ja katselivat kaikkea kuin pelolla ja anteeksi pyytäen. Hän pysähtyi kamarista tultuaan keskelle lattiaa ja epäröi, menisikö istumaan lavitsalle emännän ja Leenan rinnalle, mutta ei uskaltanut sentään mennä, vaan kyyristyi jakkaralle karsinaloukkoon ja nojasi selkänsä lämpimään uuninkylkeen.

Järeällä äänellä pani isäntä alkuun virren ja kun hän oli ensimäisen säkeen yksin veisannut, yhtyivät emäntä ja Leenakin kimeämmillä äänillään virteen. Raskaan alakuloisina keinuivat virren sävelet avarassa tuvassa ja tuntuivat hiljalleen kohoavan pimeässä olevaa kattoa kohti ja toinen toisensa jälkeen vaieten piiloutuvan sinne orsilla olevain lautain ja kalupuiden taakse. Syvällä hartaudella, kasvoilla vankka totisuus ja suuria virsikirjoja tukevasti kourassaan halliten veisasivat nuo päivän raadannasta väsyneet ja kuuman saunan raukaisemat ihmiset ehtoovirttään:

"Nyt päivä edeskulun' on, Sull' kiitoksen mä, Herra, tuon, Ett's synnist', tuskast', vaarasta Mun varjelit ain' armosta."

Liisu kuunteli veisuuta ja katseli karsina-akkunasta näkyvää valjua neljänneskuuta, joka pakkasen kokoon käpristämänä killui korkeudessaan ikäänkuin kynsistään riippuen lumisten kenttäin yli sinisen harmaana värjöttävässä taivaanlaessa. Ja hänet valtasi epämääräinen kaiho ja surkumieli, niin että suupielet alkoivat herkästi värähdellä. Mutta silloin katsahti isäntä, veisuutaan silti keskeyttämättä, Liisuun, niin että tämä säpsähti eikä tiennyt mitä tehdä. Hetken katsottuaan viittasi isäntä kädellään ja Liisu lähti suurissa aikaihmisen kengissään kiiruusti kävellä lapsuttamaan pöytää kohti ja asettui arasti, maahan luoduin silmin, Leenan viereen, joka siirsi kirjansa lähemmäs ja osoitti virren kulun.

Kun virsi oli loppunut, alkoi isäntä lukea. Se oli ankarasanainen kirja, jossa tärisyttävällä tavalla ja peloittavin värein kuvailtiin helvetin sammumatonta tulta ja niitä tuskia, joita kääntymättöminä kuolleet sen sinisissä ja alati kalvavissa liekeissä saavat kärsiä. Läpitunkevalla kiinteydellä tähtäsivät isännän silmät tuohon ankaraan kirjaan ja hänen karheat poskipäänsä punoittivat, kun hän jyrkällä äänellä ja välistä huuliaan kosteiksi imaisten luki edelleen. Hartiat kyyryssä ja kädet vyöliinan alla helmassa istui Liisu ja uskalsi tuskin henkeään vetää, kun hän rävähtämättömin silmin ja suu puoliavoinna tuijotti isäntään. Kun isäntä vihdoinkin lopetti lukemisensa ja pani kirjan kiinni, oli tuvassa hetken syvä hiljaisuus. Liisu tuijotti yhä isäntään ja kyyristyi odotuksen tuskassa vieläkin pienemmäksi, sillä hänestä tuntui että tuota jännittävää äänettömyyttä seuraa välttämättä jotakin käsittämätöntä ja peloittavaa. Sitä samaa näyttivät emäntä, Leena ja renkikin odottavan, kun he äänettöminä ja rävähtämättä tähtäsivät eteensä permantoon. Mutta isäntä otti esiin virsikirjan, käänsi muutamia lehtiä ja pani virren alkuun. Vasta kun Leena veisattavan virren löydettyään työnsi kirjaa Liisun eteen, irtausi Liisu säpsähtäen jännityksestään ja koetti yhtyä veisuuseen.

Virren veisattua poistui isäntä kynttilöineen ja kirjoineen emännän kanssa kamariin ja renkikin kiipesi takaisin ylisänkyynsä. Liisu pujahti karsinan puoleisessa peränurkassa olevaan sänkyyn, johon Leenakin lampun sammutettuaan tuli. Renki ylisängyssä alkoi kuorsata ja samaan kuoroon yhtyi peränurkassa Leenakin, mutta Liisu valvoi vielä kauan. Hän ei saanut ajatuksiaan pois isännän lukemista asioista, jotka uutuudellaan löivät voimakkaasti häntä vastaan. Kotona ollessaan ei hän koskaan ollut kuullut semmoisista asioista. Ei siellä milloinkaan luettu eikä veisattu. Pyhäpäivin meni äiti lehmän hoidettuaan kylälle ja isä eineen syötyään paneusi makailemaan ja nukkui koko päivän, kylkeään vain välistä käänsi ja raotti vähän unisia, verestäviä silmiään, ja hän oli saanut viettää päivänsä, miten itse tahtoi eikä kirjan ääreen koskaan hätistetty. Mutta tänne taloon tultuaan oli isäntä heti ensi päivinä tutkinut hänen lukutaitoaan ja puhellut hengellisistä asioista.