— No, tulehan tänne, Jussi! — sanoi isäntä ja hänen äänensä värähti.
Emäntä tuijotti yhä helmaansa ja lapset kääntyivät katsomaan vuoteeseen.
— No, etkö sinä kuule! — ja isän äänessä oli käskevämpi sävy.
Peite liikahti taas, kääntyi ylälaidastaan syrjään ja Jussin pellavainen pää kohosi esiin vaikeasti kuin lyijyvuoresta. Kaikki olivat hiljaa, tuohilevy akkunassa vain pärräsi ikäänkuin kiirehtien Jussia, joka tavattomalla hitaudella ja kuin suurella voimain ponnistuksella kapusi sängystä lattialle. Seisoalleen päästyään silmäsi hän pälyillen ympärilleen, näki takan luona isän, odottava ilme silmissä, ja lähti, suun vääntyessä surkeaan väärään, hitaasti ja väännätellen kävelemään tätä kohti. Lähemmäs ehdittyään purskahti hän suuriääniseen itkuun ja nojausi isänsä polviin. Isä ryhtyi vapisevin käsin napuloimaan auki Jussin housuja ja saatuaan sen tehdyksi puristi hän Jussin polviensa väliin, silmäsi hätäisesti nimismiestä ja tarttui piiskaan. Nimismies tirkisteli lattiaan ja emäntä nykäsi huivin silmilleen, nojasi kyynärpäät polviin ja päänsä laskien käsien varaan kohahti hän tyrskivään itkuun. Lapset katsahtivat hätääntyneinä äitiinsä, katsoivat isän polvien välissä tasaisten piiskan iskujen alla vääntelehtivää ja täyttä kurkkua parkuvaa Jussia ja tyrskähtivät hekin toinen toisensa jälkeen äänekkääseen itkuun. Piiskaa tasaisesti hoitavan isänkin leuka alkoi värähdellä ja yhtäkkiä rupesi hänen partaansa tippumaan suuria vesiherneitä. Talon koira, mustakarvainen ja rehellinen pystykorva oli istahtanut lattialle isäntäänsä vastapäätä ja seurasi viisailla silmillään, pää kallellaan, isännän toimia. Kun emäntä ja lapset yksi toisensa jälkeen alkoivat itkeä, kävi se levottomaksi, liikutti vilkkaasti kosteaa kuononpäätään ja kaapsahti seisoalleen sekä loikkasi ulos pihalle, jossa se puhalsi pakkasilmaan haikean ulvonnan.
Nimismiehen oli hyvin ilkeä olla ja vaikka tupa oli kylmä ja viimainen olivat hänen kätensä käyneet kosteiksi. Hän vilkasi syrjäsilmin poliisiin, mutta sekin istui tyytymättömän näköisenä ja tuijotti tarkkaavasti jalkainsa väliin lattialle, johon oli hänen sikaaristaan kokoontunut kasa tuhkaa ja sen viereen sylkylätäkkö. Kun koiran ulvonta sekaantui tuvassa kaikuvaan itkunsorinaan, alkoi poliisi äkkiä kuin vihanvimmassa kengänpohjallaan hangata tuhkakasaa ja sylkylätäkköä ja teki sitä niin perusteellisesti, että molemmat hävisivät melkein näkymättömiin. Ja ikäänkuin hän juuri tuota siivousta suunnitellen olisi niin tarkasti lattiaan tirkistellyt, kohotti hän sen tehtyään päänsä ja katsahti nimismieheen. Mutta nimismiehen oli yhä vaikeampi olla. Kärsimättömästi silmäsi hän isäntää, yrittäen sanoa: "heittäkää tuo jo!" mutta ei saanut sentään mitään sanoneeksi. Isäntä käsitti hänen yrmin silmäyksensä toisin ja jatkoi hartaasti sekä kaikkea kiitosta ansaitsevalla uuraudella tahdikasta piiskan rapsutusta, ikäänkuin ajatellen, että esivallan edustajille ei pitänyt jäämän tinkimisen varaa.
Kun piiskan rapsutusta ja itkunsorinaa näytti uhkaavan jatkua loppumattomiin, nousi nimismies ylös, käveli hermostuneesti pari kertaa lattian yli ja pysähtyen isännän viereen heilautti kärsimättömästi kättään ja ärähti:
— No, antaahan nyt jo olla!
Isäntä pysäytti piiskan, nosti päätään ja katsahti kummastuneena nimismieheen. Kuin epäillen kysyi hän:
— Jokohan tuo sitten piisaa?
— Piisaa, piisaa toki — äh!