— Niin.
Tätä sanoessaan vilkasi emäntä ensi kerran nimismieheen ja hänen silmissään värähti säikähdys.
Nimismiehen ja poliisin jonkun aikaa odoteltua saapui isäntäkin halkometsästä. Parta yhtenä jääharkkona ja silmät pakkasen vesille pusertamina työntyi hän hevosen hoidettuaan tupaan ja valtasi hänet kruununmiehet nähdessään samanlainen hätääntynyt neuvottomuus kuin emännänkin. Ovensuussa tempasi hän jo lakin päästään ja yritti kääntyä uuninloukkoon päin jääpuikkoja parrasta irroittaakseen, kun nimismies nousi ja ojensi ystävällisesti kätensä tervehdykseksi. Kuin hölmistyneenä tästä hänelle odottamattomasta seikasta ojensi isäntäkin vapisevan kätensä ja kumarsi kömpelösti ja hätäisesti, mikä sai nimismiehen entistäkin alakuloisemmaksi.
Isäntä sai kuulla kruununmiesten asian ja kävi yhä neuvottomammaksi. Hän istahti ensin takkakivelle ja yritti piippuaan sytyttämään, mutta nousi ylös ennenkuin sai piipun palamaan ja käveli akkunan ääreen ja silmäsi ruudun nurkkauksesta pihalle. Sitten kääntyi hän nimismieheen ja kysyi matalalla ja epävarmalla äänellä:
— Taitaisi olla paras heti piiskata?
— Niin — eiköhän, — vastasi nimismies lattiaan katsoen.
Isäntä lähti ulos ja palattuaan oli hänellä kädessä jäätynyt koivunvarpu, jota hän alkoi padan alla sulatella. Emäntä oli istahtanut jakkaralle karsinaloukkoon ja tuijotti helmassaan lepääviin käsiinsä ja lapset olivat edelleenkin liikkumattomina yhdessä joukossa.
Isäntä silmäsi lapsijoukkoa.
— Missäs se Jussi on? Eihän vain…
— Tuolla te on tängyttä, — selitti vanhin sisaruksista, vetäen sormen suustaan ja viitaten sillä vuodetta kohti. Peite vuoteessa liikahti.