Poliisi pysäytti hevosen muutaman köyhältä näyttävän talon pihalle ja kun nimismies kömpi reestä, näki hän jäätyneiden ikkunaruutujen sulana säilyneistä lomakkeista kurkistelevan ihmetteleviä kasvoja, jotka kuitenkin heti hävisivät kuin kummitusta säikähtäen. Hän astui tupaan, jossa oli laiha ja heikkosilmäinen nainen kuuden lapsen kera. Tuskin kuuluvasti vastasi nainen nimismiehen tervehdykseen ja alkoi kuin hädissään ja neuvotonna puhallella liekkiin padan alla kituen palavia risuja. Lapset, jotka kumoon kaadetusta tuolista ja lattialla hujan hajan olevista haloista päättäen olivat vasta vallattomassa leikissä puuhailleet, olivat nimismiehen sisään astuessa vaienneet aivan äänettömiksi ja vetäytyneet yhteen joukkoon peräsoppeen, josta alta kulmainsa tirkistelivät muhkeaturkkista vierasta.
— Eikö isäntä ole kotona? — kysyi nimismies puheen alkuun päästäkseen ja sijoittausi tulen lähettyville istumaan.
— Halkometsässä se on, mutta pitäisi kohta tulla.
Emännän ääni vapisi eikä hän vastatessaan katsonutkaan nimismieheen. Tuvassa oli taas hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin emännän itsepintaiset puhaltelut ja rikkinäiseen akkunaruutuun paikaksi pistetyn tuohilevyn pärrytys, kun ulkoa huokuva viima sitä soitteli. Kun poliisikin puuhasi vielä ulkona hevosen kanssa, alkoi nimismiehestä tuntua kovin kiusalliselta ja hän yritti uudelleen keskustelua virittää.
— Omiako ne ovat kaikki nämä lapset?
— Omiahan ne…
— Onpa niissä kasvattamista, — kuusi kappaletta!
— On se seitsemäskin elossa olevia — ja emäntä silmäsi perinurkassa olevaan vuoteeseen.
Nimismieskin katsoi sinne ja näki likaisen harmaiden vällyjen alla jonkun kyyröttävän hiljaa ja yhdessä mykkyrässä. Se oli kymmenvuotias Jussi poika, joka tapaturmassa oli sisarensa ampunut. Aisatiu'un äänen pihalla kilahtaessa oli hän ensimmäisenä kipaissut penkille ja akkunaruudun sulasta lovesta ulos kurkistettuaan pökäissyt hätääntyneenä sänkyyn ja hautaantunut umpipäähän peitteen alle.
— Ja yksi kuollut, — jatkoi nimismies keskustelua.