Kun oli lauvantaipäivä, ei hän kaivanutkaan nyt kahtakymmentä syltää, sillä hän oli päättänyt lähteä pyhän ajaksi kotimökille ja sinne oli kuljettavana lähes parin peninkulman pituinen taival. Saatuaan iltapuoleen kahdeksannentoista syllän täyteen, nousi hän ojasta, virutti lapion ja pyyhki siitä mättään kylessä enintä savea pois sekä pisti pystyyn kaivoksen päähän. Siinäpähän oli valmiina maanantai-aamuksi…
* * * * *
Mutta maanantaina ei Kalle saapunutkaan työtään jatkamaan. Ei vielä tiistaina eikä seuraavinakaan päivinä. Loppuviikolla tiesivät sitten sydänmaalta saapuneet viestit Kallen kuolleen. Heti kotiin tultuaan oli hän häätynyt vuoteesen, sisältä kun oli alkanut kovin väännellä ja samalla vihanpuuskat ahdistella. Joutuin hän oli siitä huonontunut, kunnes loppuviikosta tuli kuolema, ennenkuin pappiakaan kerittiin hakea.
Sunnuntaina sitten, kahden viikon kuluttua siitä kun Kalle oli kotimökilleen lähtenyt, läheni hautausmaata savista kyläntietä pitkin pieni ruumissaattue. Siihen kuului vain yksi hevonen, joka kuljetti ruumista sekä kymmenkunta jalankulkijaa. Ne olivat Kallen naapureita, köyhiä metsäkulmalaisia, miehet laihakasvoisia ja järeäleukasia, korvallisilla harvaa parransänkeä. Velvollisuudentunne ne oli ajanut tallustelemaan parin peninkulman pituisen taipaleen savista ja vetelää syrjäkylän tietä, sillä olihan kuollut naapuri hautaan saatettavana.
Rattailla oleva ruumiskirstu oli peitetty hevosloimella, mikä aamullisesta sateesta oli vielä märkänä. Pyörät olivat matkalle lähtiessä unohtuneet voitelematta ja ne kiljuivat nyt surkeasti ja keskeytymättä. Hevonen oli laiha ja luuskautunut ja pysähtyi joka kerta kuin pyörä nyrjähti johonkin lyöppeesen. Mutta silloin ajaja, joka hevosta säästääkseen käveli rinnalla, kiinnitti ohjaksia ja massautti suullaan. Hevonen pinnisti jalkajänteriään ja sivulle päin kangertaen sai se pyörän nousemaan ylös. Lopputaipaleella oli toisten kehoituksesta vainajan vaimo noussut rattaille jalkojaan lepuuttamaan ja kyyrötti nyt siinä rattaiden keulalla yhdessä käppyrässä. Tylsästi tuijottivat hänen itkun samentamat silmänsä vaisusti etenevän hevosen jalkoihin ja savettuneet jalat riippuivat hervottomina alas, heiluen sinne tänne ajopelin nytkähdyksistä. Niin läheni saattue hautausmaata, savi litkahteli jalkojen alla ja pyörät kiljuivat itsepintaisesti kuin pannakseen epätoivoisia vastalauseita elämän kurjuutta vastaan…
Hautaustoimitus tapahtui pian. Pappi oli tullut suoraa kirkosta ja hänellä oli kiiru päivälliselle. Ajatteli hän puhua joitakin lohdutuksen sanoja noille haudanpartaalla seisoville, sillä lesken katkera itku likisti hänen sydäntään. Mutta tuo harvalukuinen, köyhän ja tylsän näköinen saattojoukko teki kovin masentavan vaikutuksen, sai mielen harmajaksi kuin ylhäällä kaareutuva syksyinen taivas ja niin se jäi häneltä tekemättä. Hän luki vain tavalliset hautausluvut, joiden päälle lukkari aloitti virren värssyn. Lukkari veisasi kenenkään auttamatta ja hänen äänensä yhtyi alakuloisesti tuulentohauksiin.
Kun hauta oli peitetty ja multa lapion lappeella tasoitettu, hankkiusivat saattajat paluumatkalle. Savi alkoi taas litistä jalkojen alla ja pyörät surkeasti vinkua. Niityn ohi kuljettaessa viittasi leski, joka itkun jäleltä vielä niiskahteli ja nenäänsä niisteli, sitä paikkaa kohti jossa vainaja oli ojaa kaivanut. Miehet katsoivat kesken jäänyttä ojaa, joka siitä aidan takaa lähtien juoksi kauas niityn selälle ja lausuivat joitakin alakuloisia, yksikantaisia arveluita, että "eihän sitä ihminen tiedä…"
Saattue siirtyi ja hävisi tien mutkaan. Pyöräin kiljunta vain vielä hetkisen kuului, kunnes sekin kuuluvista hupeni. Kaikki oli taas äänetöntä ja liikkumatonta niityllä, jonka yllä kaareutui murheellinen syksytaivas. Ojan päässä näkyi vielä pystyssä Kallen lapio, siinä johon hän oli sen pistänyt maanantai-aamua odottamaan. Se piipotti siinä kuin huutomerkki ajatusviivan perässä.