Mäkipellon Santra oli muhkea ja häikäilemätön kaunotar, jonka tummat silmät heiastivat rohkeutta ja intohimoa ja jonka povi korkeana kohosi ja kaula tuuhean palmikon edessä valkeana kaartui ja sai hän kaikki nuoret miehet päästä pyörälle ja kaikki kylän tytöt kateenkipeiksi. Mutta Santra nauroi poikia ja tyttöjä vasten silmiä niin että valkoiset hampaat välkähtelivät ja jakoi rukkasia kosijoille, huonommille heti, paremmille viikon kaksi kanssakäymistä pidettyään. Lopulta näytti hän vakavammin kiintyneen Ristirovan Aatuun, kirkonkylän reippaimpaan poikaan ja heitä pidettiin jo toisilleen kuuluvina. Varmana omistusoikeudestaan retkeili Aatu lauantai-illoin Mäkipellon porstuakamariin, jossa häntä vartoi Santra valkoliinaisessa vuoteessaan ja kietoi pyöreät käsivartensa viluisesta yöstä saapuvan lemmenjanoisen sulhon kaulaan. Mutta sitten pääsiäisen pyhien aikana, jolloin pieni kirkonkylä kihisi täynnä ripille ja kaupantekoon saapuneita syrjäkyläläisiä, tuli tälle suhteelle samanlainen loppu kuin entisillekin. Pääsiäismaanantai-iltana saapui Aatu tavalliselle öitsintäretkelleen Santran luo, mutta hänen noputuksestaan ei yöpukuinen Santra kiirehtinytkään ovea avaamaan kuten ennen. Ei vaikka Aatu kovemminkin noputti ja nimensä ilmoitti. Silloin iski hänen mieleensä paha aavistus. Syrjäkyläläisten mukana oli kirkolle pääsiäisen pyhiksi ilmestynyt Juustovaaran nuori-isäntä, varma ja salskea mies, joka komeassa lappalaislakissaan käyskenteli kuin kuningas miesjoukossa. Ja hän oli pääsiäisyönä nuorison koolla ollessa kiinnittänyt huomionsa Santraan ja Santra oli tulisin silmäyksin vastannut tuon komean syrjäkylän pojan silmäniskuihin. Sapekasta raivoa herättävänä totuutena jysähti nyt Aatun mieleen, että tuo Juustovaaralainen on Santran kamarissa ja Santran käsivarret ovat pehmoisina sen kaulalle kiertyneet… Hän tarttui rautaiseen oven ripaan ja riuhtasi voimakkaalla tempaisulla ovea että lukko murtui. Ja siellähän se oli Juustovaaran nuori-isäntä, lepäsi Santran valkoisella vuoteella ja Santra oli kietonut kätensä hänen kaulaansa…
Lemmenkateisen suonia pullistavalla ja näköä soentavalla raivolla karkasi Aatu puolipukeisen kilpailijansa kimppuun ja nousi siinä yösydännä kuuma ja luita ruhjova tappelu, kun kylän kaunottaresta ottelivat kaksi voimakasta urosta. Mutta Juustovaaran komea poika oli vahvempi ja taistelu päättyi siten, että hän kahmasi Aatun lattiasta kohoksi, kantoi avoimesta ovesta ulos ja viskasi portaalta päistikkaa kinokseen. Kuin kähisevä raketti kimposi Aatu ylös, tempasi kuunvalossa välähtävän puukkonsa ja karkasi takaisin kamariin. Mutta silloin kimmahti Santra valkoisessa yöasussaan vuoteesta, asettui Aatun eteen valtavana kuin vihastunut jumalatar, poven korkeana kohoillessa ja irtonaisten suortuvain valkoista kaulaa ja avointa rintaa tummina kehystäessä, ja vuodatti kipenöitsevän suuttumuksensa rauhanhäiritsijään. Silloin lamautui Aatu kuin olisi hänen sisällään löysännyt joku kiinteä vieteri ja sanatonna laahusti hän ulos kuin teurastajalle myyty härkä. Ja kun ovi hänen jälkeensä kiukkuisesti kiinni lyötiin, kumahti se hänen sisälläänkin ja silloin heräsivät hänen povessaan mustat kostonhenget.
Mutta Juustovaaran Heikki oli siitä alkaen Santran onnellinen omistaja.
II
On lauantai-ilta pari viikkoa pääsiäisestä. Raikas kevättalven pakkanen on juuri kierrellyt latomassa jääpuikkoja räystäisiin ja täysikuu kohonnut pakkasen käsialoja hopeoimaan. Silloin valjastaa Juustovaaran Heikki poronsa ja hankkiutuu toista peninkulmaiselle taipaleelle odotuksessa värisevän Santran luo. Pian kuluvat öiset tunnit lemmenkisassa ja siksi täytyy pitää kiirettä, sillä kun seitsentähtisen sarvet uutta huomenta osoittavat ja kukot kylän navetoissa aamuvirsiään huutelevat, silloin täytyy jo loitota neidon lämpöiseltä vuoteelta ja ajatella paluumatkaa. Mutta keveästi kiitää poro raikkaassa kuutamoyössä ja kuppelehtien seuraa perässä keveä pulkka, jossa istuva onnellinen sulho lyhentää öistä matkaa kuvittelemalla matkansa päätepaikkaa, jossa valkoisella vuoteella, kahta henkeä varten jo valmiiksi levitetyllä, uinuu korkeapovinen impi värisevässä odotuksessa. Ja kun hän kuvittelee reippaan matkan jälkeen raikkaasta yöstä pujahtavansa sinne lämpöiseen kamariin, johon kuu valkoisten akkunauudinten läpi pehmoista valoaan siivilöi ja jossa kaksi pyöreää, öisessä alastomuudessaan loistavaa käsivartta vavahdellen hänen ympärilleen kietoutuu, valtaa hänenkin rintansa mieltäjännittävä ja samalla suloinen väristys.
Soiden halki ja vaarojen kupeita pitkin kiitää poro, puut tanssivat ohitse kuin karkeloiden ja latvojen lomitse hymyilee täysikuu leveän hyväntahtoista ja siunaavaa hymyään tälle suruttomalle kululle. Mutta keskellä saloa, naavaisen kuusen suojassa vaanii lemmenkateinen ja synkeämielinen kilpakosija, joka viikkojen vierressä on vannonut synkeän koston onnelliselle voittajalleen. Hän tietää Heikin taas saapuvan kullan luo ja on tullut puolitaipaleelle häntä väijymään. Hehkuvina hiilinä tuikahtelevat kuusen varjosta hänen silmänsä salon äänettömään yöhön ja heristyneet korvansa tarkkaavat milloin alkaa kuulua lähenevän poron jalankapsetta…
Mutta suruttomana ja omiin unelmiinsa vaipuneena istuu Heikki pulkan perässä ja poro juoksee omasta halustaan. Silmät puoli ummessa muistelee hän Santraa. Siinä salon häiritsemättömässä äänettömyydessä muistaa hän niin elävästi, varsinkin kun silmänsä ummistaa, miltä Santra näytti hänen viime kerralla lähtiessään. Sen tummat silmät olivat niin antautuvalla hartaudella häneen kiintyneet kun he oven luona erosivat. Poskille oli kohonnut unen jäleltä pehmoinen puna ja muuan irtonainen hiuskihara oli kulkeutunut vasemman korvan ohi poskelle. Tuo poskelle ajelehtinut kihara se juuri antoi Santralle silloin erikoisen, tavallista miellyttävämmän leiman. Kun Santra sitten ovella kuiskasi hänelle: "Tulethan taas ensi lauantaina?" siirsi hän samalla tuon kiharan korvan taa ja sitten sulkeusi ovi hänen jälkeensä…
Tie nousee alavasta koivikosta ja sukeltautuu tumman kuusikon kohtuun. Heikki muistelee yhä tuota irtonaista kiharaa Santran poskella ja miettii, mahtaneeko hän sitä samanlaisena tällä kertaa nähdä. Kun hän juuri mielikuvituksissaan sommittelee samanlaista kiharaa Santran poskelle, kajahtaa muutaman ensimäisinä seisovan kuusen alta laukaus, jota äänettömyyteen turtunut metsä kammoksuen vavahtaa. Heikki tuntee rinnassaan tuiman vihlauksen ja laukauksen painosta alkavat hänen korvansa sadoin äänin soida. Poro kimmahtaa ensin kahdelle jalalle ja lähtee sitten tulista vauhtia edelleen kiitämään. Kuusen alta karkaa Aatu esiin karmeasti kiroten, sillä poro ei hänen laskujensa mukaan pysähtynytkään. Hän tempaa kirveen käteensä ja lähtee suinpäin perässä syöksymään.
Heikki keinuu vaappuvan pulkan perässä ja tuntee ruumiissaan tavatonta riutumusta ja mielessään sekavaa hämminkiä. Hän ei jaksa käsittää, onko häntä ammuttu vai mitä on tapahtunut ja missä rymäkässä häntä mukana raahataan. Odottava Santra, pulkan edessä huohottava poro, korkean totiset kuuset ja heloittava täysikuu tanssivat sekaisin hänen riutuvassa mielessään. Korvissa yhä rämäkämmin soi ja kohisee, silmissä risteilee tulisia, hehkuvia viiruja ja raikas elonvoima virtaa ulos vastustamattomalla voimalla.
Kuin pillastunut orhi puhaltaa Aatu perässä, kiinnittää yhä juoksuaan ja huokuu pakkasyöhön kuuman sisunsa hohdetta. Poro on hellittänyt jo vauhdissaan, sen säikäys on lientynyt eikä ajaja kykene ajohihnaa kiinnittämään. Mätkivin askelin karkaa Aatu kankaita ylös, toisia alas ja täysikuu hyppii mukana puunlatvalta toiselle kuin uteliaisuudesta hullautuneena. Yhä lyhenee matka vainotun ja vainoojan välillä. Aatu on jo parin sylen päässä porosta. Silloin pysähtyy hän äkkiä, heilauttaa kirvestä päänsä ympäri ja viskaa sen hartiavoimin poron päätä kohti. Kirves osuu sarviin niin että toinen sarvihäkkyrän valtahaaroista putoaa rämähtäen maahan ja poro täräyksestä huumautuneena valahtaa polvilleen. Samassa on Aatukin paikalla ja tarttuu ajohihnaan. Hän silmää ajajaan ja näkee lopun olevan käsissä. Heikki kohottaa vain toista kättään kuin jotakin torjuakseen, mutta käsi putoaa raukeana turkin helmalle. Suu liikkuu, mutta mitään ääntä ei kuulu, kirkas verivirta vain pullahtaa ulos ja pää vaipuu hervotonna rintaa vasten.