Poro on sillävälin noussut seisoalleen ja Aatu panee sen jälleen liikkeesen, jääden itse ajohihnaa hoitaen perässä kävelemään. Puolitaipaleella kulkee tie muutaman metsälammen yli, jonka läpi matala joentapainen kuljettelee hiljaa kuin salakähmää suurien soiden mustia ja mutaisia vesiä. Lammessa on kappale matkaa tiestä yli talven sulana säilyvä, pohjaton silmäke, jossa lammen musta vesi hitaasti ja pahaenteisesti pyörii. Sitä kohti ohjaa Aatu poron, sivaltaen sen ajohihnan perällä juoksemaan. Poro näkee kammoksuen valkoisesta ympäristöstä jyrkästi erottautuvan kurimuksen ja yrittää pysähtyä, mutta jalat eivät kykene tarrautumaan liukkaaseen jäähän ja polvilleen pudoten huilaa poro kuormineen sulan reunalle. Reunastaan ohueksi kulunut jää rusahtaa rikki ja molskahtaen putoaa poro veteen kuorman seuratessa mukana. Jälellä oleva sarvikruunun puolisko kalahtelee jäänreunaan, kun poro silmäkkeessä molskii ja päästelee salon öiseen hiljaisuuteen hätääntyneitä mölähdyksiä. Pulkka on kaatunut heti veteen tultuaan nurin ja ruumis hävinnyt vedenpinnan alle. Poro ja suullaan kelluva pulkka kiertävät vielä tovin aikaa pyörteen mukana ympäri silmäkettä. Mutta kauan ei jaksa poro ponnistella jäisessä vedessä, se painuu yhä syvemmälle ja päästelee yhä hätäisempiä ääniä. Epätoivoisina pälyilevät sen vihertävät silmät ja sarvihäkkyrän puolisko ojentuu kuin apua anoen korkean kuulakkaa taivasta kohti, jonka kylmässä äänettömyydessä keinuu mitään vastaamatta totinen täysikuu. Pian häviää sarvihäkkyräkin veden pinnalta ja hidasliikkeinen pyörre jatkaa taas häiriytymättä liikehtimistään…

Aatu seisoo hetkisen alallaan ja tuijottaa silmäkkeesen, joka valkoisen jäätikköpinnan keskeltä mustana ja ongelmoisena ammottaa kuutamoista taivasta kohti. Sitten hän yhtäkkiä kääntyy kuin jotakin säpsähtäen, lähtee liikkeelle ja häviää lammen rannalla vartiastona seisovan äänettömän metsikön kohtuun.

HAUDANKAIVAJA

Haudankaivaja oli paha ja ilkeä mies ja se oli sellainen asia, josta kaikki kyläläiset kerrankin saattoivat olla yksimielisiä. Tämä hänen ilkeämielisyytensä oli senkin ihmeellisempää, kun hän ansaitsi jokapäiväisen leipänsä kuolleiden parissa ja asui aivan kuoleman valtakunnan rajalla. Hänen mökkinsä oli näet ihan hautausmaan laidassa, niin että hautausmaata ympäröivä aita päättyi yhteen mökin nurkkaan ja lähti edelleen taas toisesta nurkasta.

Hän oli pieni, kumaraharteinen ja mustapintainen mies. Nenän oli joku salainen tauti syönyt muodottomaksi ja toisella silmällään katsoi hän ilkeästi kieroon. Sitä ei kuitenkaan aina huomannut, sillä se tapahtui peräti harvoin, että hän katsoi ketään silmiin ja jota hän vain katsoi, sitä alkoi kohta levottomuus ja pelko vaivata, oikein itsekään käsittämättä miksi. Mutta se kai johtui siitä, että hän oli niin ilkeä ja että hän niillä silmillään katseli enemmän kuolleita kuin eläviä, Ja ilkeyttäänkin osoitti hän enemmän kuolleille kuin eläville. Hautoja kaivaessaan julkesi hän näet kiroilla ja ruumiskirstuja käsitteli hän ylimielisesti ja kovakouraisesti. Jos hautaa kaivaessa osui eteen vanha hauta ja sieltä nousi vainajain luita, viskeli hän ne kiukkuisesti hujan hajan.

"Ei sitä miestä hyvä peri", sanoivat kyläläiset ja aikoja olisi hän jo virkansa menettänyt, jos hän vain olisi uskaltanut varakkaampainkin vainajia ylimielisesti kohdella. Mutta sitä hän ainakin julkisuudessa vältti ja säästi ilkeytensä köyhiä kohtaan.

Vallankin oli hän ilkeä ja ärtyisä silloin kylmänä ja lumisena talvena, jolloin puute ja kulkutaudit luokona lakaisivat köyhää kansaa hautaan. Hautoja piti kaivaa aamusta iltaan ja se oli raskasta työtä, sillä maa oli syvälle jäätynyt. Pahinta hänen mielestään oli kuitenkin se, ettei hän suurista joukkohaudoista saanut suhteellisesti suurempaa maksua.

Eräänä sunnuntaina, jolloin purevaa pakkasta lisäsi raudankylmä tuulenviima ja jolloin uninen aurinko vain sen verran kurkisti taivaanrannan yli, että pakkanen näki paremmin ihmisiä näpistellä, oli hautausmaalla kokonaista kaksitoista ruumiskirstua valmiina laskettaviksi yhteiseen hautaan. Ne olivat vanhoista, puolilahoista laudoista hatarasti kokoonkyhättyjä, toiset aivan maalaamattomia, toisia vähän mustaksi tuhrittu, sillä kaikki vainajat olivat köyhäin syrjäkyläläisten omaisia, kulkutauteihin ja nälkään kuolleita. Riviin ne asetettiin haudan pohjalle ja kun hauta oli siunattu, poistuivat niin pappi kuin saattajatkin vilusta väristen. Ainoastaan pari miestä jäi haudankaivajalle avuksi hautaa peittämään.

Haudankaivaja seisoi hetkisen alallaan ja tirkisteli alas hautaan. Ei hän mitään puhunut, mutta ilkeistä silmäyksistä saattoi arvata, että hän ajatteli sitä suurta työtä, mikä hänellä oli ollut tätäkin hautaa kaivaessaan ja että hän maksuksi saapi siitä kunnalta ainoastaan viisi kappaa jyviä. Vaikka hautaa umpeen luotaessa oli tapana ensiksi lapioida alas viimeksi noussut maa, sillä sehän oli lähinnä haudanparrasta, kävikin haudankaivaja ensinnä käsiksi niihin jäätyneisiin teleihin, jotka olivat multakasan äärimmäisellä reunalla. Hän ei välittänyt ollenkaan toveriensa kielloista, vaan vyörytteli noita jäätyneitä multaharkkoja hautaan, että kirstut kumeasti pompahtelivat ja hauraat laudat ruskivat. Kun kaikista suurin lohkare putosi erään kirstun kannelle, rikkoutui kansilauta ja kuolleen kasvot tulivat näkyviin. Nähdessään nuo luisevat, jäätyneet kasvot, puoleksi ummistuneiden silmäin lasimaisen kiillon ja siniset huulet, joiden välistä kellertävät hampaat pilkistivät, lakkasi haudankaivaja lohkareita vyöryttämästä ja alkoi lapiolla luoda hienoa hiekkaa.

Oli jo iltahämärä kun hauta saatiin umpeenluoduksi. Haudankaivaja meni yksinäiseen mökkiinsä, pani pesään pystyvalkean ja istui lämmittelemään. Mutta hän ei tuntenut oloaan hyväksi. Silmissä kummitteli yhä se kuollut, jonka kirstusta kansi oli rikkoutunut. Hänestä oli näyttänyt, että sen pää liikahti, kun lohkare rikkoi kannen ja nyt hänestä tuntui melkein varmalta, että se oli nykäissyt päätään syrjään, ettei lohkare koskisi. Vaikka pystyvalkea lisäsi tuntuvasti lämmintä pienessä tuvassa, alkoi häntä yhä pahemmin vilu puistella. Päästäkseen oikein perin juurin lämpenemään, meni hän nurkkakaapille, jossa hänellä oli puolituoppinen jouluviinaa vielä jälellä ja otti vahvan ryypyn. Mutta kun viina kihosi päähän, näki hän kuolleen kasvot vielä selvemmin, ne näyttivät nyt kuin sulavan, keltaiset silmäkannet kohosivat ylös ja lasimaiset, häneen tuijottavat silmät paljastuivat kokonaan. Hän otti uusia ryyppyjä, mutta jota enemmän hän joi, sitä pahempi hänen tuli olla. Kylmä puistatti yhä ja kun tuuli vihelsi uunin piipussa pitkään ja haikeasti, tuntui hänestä kuin kuolleet seinän takana olisivat kylmäänsä ja yksinäisyyttänsä valittaneet. Nyt vasta hän tuli oikein ajatelleeksi, kuinka paljon kuolleita hänen lähellään asui ja hänestä tuntui, että niillä on kauhean kylmä, varsinkin niillä köyhillä, suurissa yhteishaudoissa olevilla vainajilla.