Kun hän oli tyhjentänyt viinapullon tulematta sen lämpimämmäksi, sulki hän pellin ja hautautui umpipäähän sänkyyn ja odotti, että uni vapauttaisi hänet kaikista ikävistä kuvitteluista…
* * * * *
— Fuiii - fiii! vihelsi tuuli uunin piipussa. Se tohisi nurkissa ja kierteli pientä tupaa kuin vaanien sisällepääsyä. Hetkiseksi vaikeni se kuin peräytyen vauhtia ottamaan, mutta heti sen jälkeen se tohisten, viheltäen ja ulvoen rynkäsi takaisin niin valtavasti, että ovi ryskyen paiskautui auki, peitto sängystä lennähti pois ja hiiltyneet kekäleet pesässä hulmahtivat uudelleen palamaan. Ja avonaisesta ovesta töytäsi vainajia sisälle ja ne jotka eivät sisälle mahtuneet jäivät ovelle värjöttämään. Kaikki ne värisivät niin että luut kalisivat ja ne tungeskelivat takan ympärille, työnsivät luiset kätensä hiilokseen ja tyrkkivät toisiaan syrjään, että luut kolahtelivat ja kilkahtelivat. Haudankaivaja tuijotti viluisia vieraitaan silmillä, joista näkyi sanomaton kauhu. Hänen tukkansa nousi pystyyn, kylmä hiki virtasi pitkin ruumista eikä hän saanut vähääkään ääntä kurkustaan. Hän tunsi kaikki nuo kuolleet, sillä ne olivat hänen hautaamiaan ja niiden kalisevasta puheesta ymmärsi hän, että niillä on kauhean kylmä sen vuoksi, ettei rakkaus ole heidän hautojaan lämmittänyt. Noiden palelevien ja värisevien vainajien joukossa tunsi hän senkin, jonka kirstunkannen multalohkare oli päivällä rikkonut. Se kääntyi sattumalta nurkkaan päin, jossa vuode oli ja jäi häneen tuijottamaan. Ja kaikki muutkin kääntyivät yksi toisensa jälkeen ja alkoivat tyhjillä silmäkuopillaan häneen tähystää. Ja kun ne tuijottivat, vaikeni kaikki valitus ja luiden kalina ja tuulen tohina, niin että hetken aikaa oli syvä hiljaisuus kuin haudassa. Mutta sitten tuli taas äskeistä valtavampi tuulenpuuska, heitti haudankaivajan vuoteelta lattialle, puhalsi hiilet ja tuhkan ympäri tupaa ja nosti kaikki vainajat kohoksi ja kiidätti ovesta ulos yhtenä kierivänä, valittavana ja kalisevana pyörteenä, josta vilahteli käsi- ja sääriluita ja onttoja silmäkuoppia…
* * * * *
Haudankaivaja heräsi lattialla, jonne hän oli vuoteelta luisunut. Hiki valui hänestä virtana, hampaat kalisivat ja silmät tuijottivat kauhistuneina pimeyteen. Hän rynkäsi ovea sulkemaan, mutta huomasikin sen olevan kiinni ja haassa, kuten hän illalla oli sen pannut. Kiiruusti viritti hän valkean ja haki viinapullon, mutta näkikin sen olevan tyhjän ja muisti illalla juoneensa sen loppuun. Hän istui vuoteen reunalle ja jäi yhä väristen tuijottamaan savuten ja ritisten palavaan päreeseen…
* * * * *
Tiistaina aamusella toi muuan mies ruumista hautausmaalle. Hän pysäytti hevosensa ruumishuoneen luo ja lähti kahlaamaan haudankaivajan mökille, saadakseen kuormansa ruumishuoneesen. Mutta ovi oli sisältä kiinni eikä sieltä kuulunut mitään, vaikka hän muutaman kerran koputti ovelle. Hetken epätietoisena seisottuaan kahlasi hän ikkunan alle ja kurkisti sisään. Kerran vain hän kurkisti ja lähti sitten kuin petojen vainoama juoksemaan hevosensa luo, tempasi suitset ja kirstun päälle istuen kuin ratsastaja hevosen selkään lähti hän ajamaan takaisin. Hän kiljui ja pieksi hevosta, joka laukkasi kuin henkensä edestä. Sillä tavoin ajoi hän kylän läpi ja naiset, joita jäätyneillä kaivonkansilla oli vettä nostamassa, juoksivat säikähtyneinä sisään ja kertoivat hullun miehen ruumiskirstun kannella istuen ajaneen kylän läpi.
Ja kun tuo hurja ajaja saapui kotiinsa, täytyi hänet panna köysiin, kun hän riehui kuin raivohullu, pursutti vaahtoa suustaan ja puhui käsittämättömiä sanoja. Sillä ikkunasta sisään katsoessaan oli hän nähnyt haudankaivajan riippuvan orressa hirttäytyneenä ja sillä olivat kierot silmät jääneet auki ja tuijottivat suoraan akkunaan ja niissä kuvastui sellainen kauhu, jota tuntevat ainoastaan suuret syntiset kurkistaessaan sisälle kuolemanvaltakuntaan.
LAPISSA
Harvahkon kuusikon kupeessa, puolittain kinoksiin hautautuneena, seisoo paja matalana ja harmaana. Lähin kuusi on kallellaan pajan yli ja kun kattoluukusta huokuva lämmin on sulattanut lumen sen etupuolisista oksista, on kuin se olisi avannut turkkinsa ja siirtänyt löysänä hartioilla riippumaan ja vartavasten kumartunut siihen lämmittelemään sekä tirkistelemään kattoluukun läpi alas pajaan. Ja on kuin se ei voisi kyllikseen ihmetellä seppää, joka siellä alhaalla alasimensa ääressä seisoo suurena, nokisena ja synkkänä.