Raskaasti pudottelee seppä hehkuvalle raudalle väkivasaraansa, niin että paja jymähtelee ja seinille ripustetut esineet hyppivät ikäänkuin seppä vartavasten juuri heille vasarallaan tahtia löisi. Kuin kiukkuisia, sähiseviä kyitä sinkoilee raskaiden iskujen alta kiehuvia kuonansirpaleita suorina säteinä joka suunnalle. Kun rauta jäähtyy ja käy taipumattomaksi, työntää seppä sen uudelleen ahjoon ja laskee raskaan, suonikkaan kätensä palkeen vivulle, jolloin ahjosta pelmahtaa ylös sakea parvi kipunoita, mitkä tanssien ja toistensa ympäri kierien vaeltavat kattoluukusta ulos, pannen kuusen alimmat oksat hiljaa kuin mielihyvästä keinumaan. —
Pajan ovelta näkee silmän kantamattomiin eteläisiä ilmoja kohti ulottuvan soisen lakeuden, joka talvisen päivän hämärässä näyttää iäiseen elottomuuteen jähmettyneeltä ja jonka kuolinliinoja öiset revontulet ja puoleksi eteläisen taivaanrannan yli kohoava keskipäivän aurinko vuoroin valaisevat. Lakeuden pohjoisreunassa, josta Ritovaara kohottaa kohti harmaata talvitaivasta leveän ja lumisen selkänsä kuin äärimmäisten asutusmaiden suojaksi Lapin tuhoja vastaan, ovat laajan pitäjän äärimmäiset asukkaat pureutuneet maankamaraan. Mutta kuin kaikkein viimeisimpänä etuvartiana on seppä asettunut virstojen päähän kylästä, vaaran keskirinteelle, siihen missä viimeiset kuuset kasvavat. Vaaran takaa alkavatkin jo lappalaisten alueet, alkaa yön ja revontulten valta.
Yksinään kuin erakko on seppä jo vuosikymmeniä asunut Ritovaaran rinteellä, takoen kyläläisten kirveet ja viikatteet sekä puukkoja lappalaisille, joiden tie "Lannanmaille" kulkee juuri Ritovaaran ylitse. Muilta eteläisemmiltä seuduilta hän on tänne muuttanut, mutta mistä — sitä ei kukaan tiedä, sillä hän on aina ollut umpimielinen ja juro. Paikkakunnalle muutettuaan oli hän mennyt naimisiin, mutta jäänyt muutaman vuoden kuluttua leskeksi — seikka, josta ihmisillä oli yhtä ja toista pöyristyttävää puhuttavana, vaikkei noita puheita uskallettu sepän kuuloon laskea, sillä kaikki häntä pelkäsivät. Vaimonsa kuoltua oli hän elänyt vaarallaan aivan yksinään, käyden vuosi vuodelta yhä jurommaksi, ikäänkuin tuo jylhä ympäristö olisi purrut häneen oman leimansa. —
Juuri kuin seppä nostaa taas hehkuvan ja sädehtivän raudan alasimelle, pimenee matala oviaukko ja sisälle ryömii koreaan peskiin puettu vanha, tihrusilmäinen lappalainen. Iloisesti tervehtii tulija seppää, joka syrjäsilmällä häntä vilkaistuaan alkaa takoa, että paja jymähtelee ja kuona sähähdellen ympäri sinkoilee. Lappalaisäijä, suuren porokarjan omistaja, on paluumatkalla etelän markkinoilta. Ritovaaralle päästyään on hän laskenut poronsa metsään jäkälää kaivamaan ja pistäytynyt itse pajaan juttelemaan sepän kanssa, joka hänelle on kerran puukon tehnyt.
Lapin äijä on markkinoilla ja pitkin paluumatkaa naukkaillut runsaasti viinaa, on hyvällä tuulella ja kun seppä lakkaa takomasta, lepertelee hän avomielisesti markkinakuulumisia, kertoo tehneensä hyviä kauppoja ja saaneensa poroista niin ja niin suuret rahat. Kumaraisena ja hinteränä istuu hän ahjon reunalla, räpyttelee pieniä ja paljosta ryyppäämisestä entistäänkin tihruisemmiksi käyneitä silmiään ja kehuu rikkauttaan. Seppä murahtaa lappalaisen laverteluihin muutamia puolinaisia vastauksia ja alkaa lietsoa jäähtynyttä rautaansa jälleen kuumaksi. Enempää huomiota lappalaiseen kiinnittämättä alkaa hän sitten takoa ja sähisevää kuonaa ympärilleen singotella, että lappalaisen täytyy hänen selkänsä taa suojaan kyyristyä.
Seppä ei katsele ympärilleen eikä puhu mitään, vaan takoo ja ajattelee. Vasaran tahtiin ovat hänen ajatuksensa tottuneet liikkumaan. Yhtä varmoina ja raskaina kuin vasaran iskut seuraavat päätelmät toisiaan ja jokainen uusi isku antaa niille uuden sysäyksen.
"Vai niin", ajattelee hän, "sillä on siis rahoja tuolla lappalaisella. Mutta mitä se tuollainen tihrusilmä äijän kääkkyrä rahoilla tekee? Peskinsä povessa niitä vain kesät talvet hieroo… tai maahan kaivaa — ja sinne ne sitten jäävät…"
Hän takoo yhä, vaikka rauta on taas jäähtynyt ja vasara särähtelee karmeasti kylmenneelle raudalle. Vihdoin hän havahtuu ja nostaa raudan ahjoon sekä alkaa lietsoa. Raskaasti painaa hänen kätensä palkeen vipua, että kipunat hyökkäävät kuin säikähtynyt hevoslauma harjat tuulessa hulmuten kattoluukun täydeltä ulos harmajaan pakkaseen. Lappalainen on vaijennut, käynyt hellämieliseksi ja tirkistelee pää kallellaan ahjoon, josta loppumattomana tulvana karkaa ylös hehkuvia kipunoita. Palje huokuu raskaasti ja seppä jatkaa ajatusjuoksuaan.
"On synti, että rahaa sillä tavoin hoidetaan… ja annetaankin kaikenlaisille". Hän heittää rautaa alasimelle viedessään syrjäsilmäyksen lappalaiseen, joka havahtuu ja hätkähtää sepän teräskylmästä katseesta. Mutta vasara putoilee jo hehkuvalle raudalle ja hänen on taas pakko kyyristyä suojaan kuonansirpaleilta.
"Miksen minä ottaisi niitä rahoja haltuuni — niin, miksi en, miksi en… Kuka tuollaisen lappalaisen ikäkulun äijärahjuksen perään kuuluttaisi — kuka vain, kuka vain… Yksi navakka huimaus vasarasta ja siinä kaikki, siinä kaikki…"