Klink klank, helisee alasin ja lappalaisen sydäntä kouristaa vaistomainen pelko. Hämärtyvä talvipäivä, yksinäinen paja aution vaaran kupeessa ja pajassa suurikokoinen, synkeä ja äänetön seppä, jonka varjo ahjon liekkuvassa valossa jättiläishaahmona häälyy pajan seinällä… Hän käy kovin alakuloiseksi ja katuu, että ollenkaan poikkesi koko pajaan, ja rahoistaan vielä tuli puhuneeksi! Mutta hän ei saa poiskaan lähteneeksi, sillä tuo äänetön seppä, joka kuin vihan väellä räiskyttää sähisevää kuonaa, pidättää häntä paikoillaan kuin lumouksen voimalla…
Seppä on yhä ääneti ja takoo ja kuumentaa taas rautaa ahjossa. Väsähtämättä hän siten vuoroin takoo, vuoroin lietsoo eikä heitä silmäystäkään ympärilleen… Huulet ovat lujasti yhteen näpistettyinä ja nokiselta otsalta valuu hikeä mustina viiruina poskille. Lappalainen tuijottaa häneen rävähtämättä ja suu puoli avoinna eikä saa paikaltaan liikahtaneeksi. Hän tuntee vain sydänalassaan raskaan painon ja kurkussaan omituisia kuristuksia kuin olisi sieltä itku esiin rynnistämässä. Seppä kasvaa hänen silmissään yhä suuremmaksi ja muuttuu yhä mustemmaksi, samalla kuin hän itsensä tuntee sitä mitättömämmäksi…
Klink klank, helisee yhä ja seppä ajattelee: "Niin, mikäpäs estää kolkkaamasta äijän räässyä… Yksi kolaus vain väkivasarasta ja…"
Helähtäen pysähtyy vasara alasimelle ja seppä kääntyy lappalaiseen, joka hätkähtää niin että on ahjon reunalta pudota, sillä nokisen otsan alta tuikahtavat sepän silmät häntä kohti kuin kaksi hehkuvaa hiiltä. Lappalaisen tihruiset, selkoisen selälleen auenneet silmät, joissa kuvastuu tavaton kauhu, ovat kuin imeytyneet seppään. Suu on yhä puolittain avoinna ja hän rupeaa sopertamaan jotakin, mutta ei kerkeä päästää kurkustaan muuta kuin epäselvän sorahduksen, sillä samassa putoaa hänen päähänsä hirveällä painolla sepän väkivasara. Toinen puoli päätä on musertunut kuin munankuori, verta ja harmaata aivoainetta purskahtaa ulos ja äänetönnä valahtaa hän ahjon viereen polvilleen, josta kierähtää kylelleen pajan nokiselle maalattialle, joka ahnaasti imee veren itseensä.
Mutta seppä pyyhkii vasaransa lappalaisen peskin liepeeseen, laskee sen alasimelle ja silmää pajan ohi kulkevalle tielle. Sieltä lähenee hiihtäen muuan kyläläinen, joka tulee sepän luota kirvestään noutamaan. Seppä tarttuu ripeästi lappalaisen kaulukseen oikealla kädellä ja kahmaisee vasemmalla peskin liepeistä sekä nostaa ruumiin ylös että murskautunut pää jää riipuksiin. Nurkassa palkeen takana on hyvä piilopaikka ja sinne heittää hän ruumiin. Siellä on jo ennestäänkin kaikenlaista käytännöstä pois joutunutta romua, ruostuneita lapio- ja viikatekuluja, jotka sinne ovat paksun nokikerroksen alle unohtuneet. Kun lappalaisen ruumis sinne putoaa, rämähtävät ne karmeasti kuin kiukkuisina siitä että niiden lepoa häiritään…
Kun suksimies astuu pajaan, seisoo seppä jo alasimen ääressä ja takoo että paja jymähtelee ja esineet seinällä tanssivat. Suksimies huomaa lattialla kuivuvan verilätäkön ja utelee syytä siihen. Mutta seppä ei katsokaan siihen, kertoo vain äsken hevosta kengittäneensä, jolloin kaviota vuoltaessa syntyi hevosen jalkaan haava. Siitä verilätäkkö permannolle. Eikä vieras sitä ollenkaan ihmettele, sillä useinhan sellaista sattuu kun hevosia kengitetään.
* * * * *
Kun otavan sarvet osoittavat puolta yötä, nousee seppä ylös ja menee pajaan. Sään vaihdosta ennustaen loimottavat taivaalla revontulet, luoden kattoluukusta pajaan kaameaa ja levottomasti häälyvää valoaan. Seppä nostaa kuolleen ja jo kangistuneen lappalaisen palkeen takaa sekä kantaa pajan eteen. Siinä on pajan seinustalla lappalaisen oma pulkka, johon hän ryhtyy ruumista sovittamaan, kun on ensin ottanut sen povelta rahapussin. Mutta ruumis ei sovi pitkälleen pulkan pohjalle. Seppä kiroaa ja kantaa ruumiin takaisin pajaan ja kun hän jälleen palaa, sopii ruumis pulkkaan, sillä se on tullut jalkojaan lyhemmäksi. Peitteeksi heittää hän porontaljan ja käy metsiköstä noutamassa lappalaisen poron, jonka hän valjastaa pulkan eteen.
Hän istuu pulkan perään ruumiin päälle ja heittää ajohihnan poron selän yli, jolloin poro pyyhältää lunta tupruttavaan laukkaan. Polviaan naksuttaen, huohottaen ja väliin tienohesta lunta kuumalle kielelleen kaapaisten kirmaisee poro pohjaa kohti, kohti korkean totisena häämöittävää vaaran lakea, jonka yllä revontulet valtavina säilehtivät. Kaamean korneina ne nyt loimottavatkin, heitellen sinisen vihreitä roihujaan ilmanpielestä ilmanpieleen ja pohjan ääriltä hamaan keskitaivaalle, niin että äänettömällä vaaran laella kuulee korvissaan suhinaa ja räiskettä.
Yltäpäätä kuuroittuneena istuu seppä pulkan perässä kuin jääpatsas ja kiitää kuormineen villillä vauhdilla alas vaaran pohjoista rinnettä, jonka juurelta leviää puuton, autio jänkä. Talvisessa yössä revontulten loimutessa on poro omassa elementissään, sen silmäterät ovat tavattomasti laajentuneet, niissä heiastuvat revontulten kaikki värit ja väsähtämättä porhaltaa se huohottaen eteenpäin. Seppä istuu kuormallaan, hoitaa tarmokkain käsin ajohihnaa ja valkeiksi huurtuneiden kulmakarvain alta hehkuvat hänen silmänsä, tähystellen ympäri autiota jängän selkää näkyisikö siellä susia, jotka hänen kuormansa korjaisivat…