Jängän selälle päästyään pysäyttää hän poron ja nousee pulkasta. Ajohihnan kiinnittää hän pulkan perään ja lyö poroa selkään. Se nostaa päänsä ylös, niin että mahtava sarvihäkkyrä painuu selkää vasten, sen punaiset sieramet laajentuvat ja Lapin ilmaa täysin keuhkoin siemaisten lähtee se uudelleen kirmaisemaan pohjaa kohti, kohti kotoisia asuinsijojaan. Seppä seisoo alallaan ja katsoo huikeasti etenevän poron jälkeen. Revontulten loimo on supistunut, hehkuttaen sen räikeämmin pohjan äärtä. Sepästä tuntuu kuin Lappi olisi avannut suunnattoman ja hehkuvan kitansa, johon se vastustamattomalla voimalla nielee kaiken mitä sen ulottuvilla on irtonaista. Poro, joka kiidättää pulkassa murskatuin päin ja katkaistuin jaloin makaavaa isäntäänsä, on painumassa tuohon kitaan — mustana täplänä kuvastuu se enää tuota kaameaa loimotusta vasten, ja hänestä alkaa tuntua, että se tuossa tuokiossa rupeaa jättiläismaneitin voimalla häntäkin puoleensa vetämään ja kitaansa nielemään. Kauhistus sydämessään kääntyy hän nopeasti ympäri ja alkaa hätäisin askelin rientää takaisin. Mutta silmissään näkee hän yhä tuon hehkuvan pohjan kidan, jota vasten kuvastuu tummana täplänä hurjasti kiitävä poro… Kohta se poro on kotoisilla asuinsijoillaan ja ilmaisee kamalalla kuormallaan hänen rikoksensa. Ja silloin kaikki Lapin kauhut karkaavat kostoretkelle…
Revontulten ennustama myrsky on alkamassa: jängän selällä kohahtaa tuolla ja ulvahtaa täällä ja sepästä on kuin kostonhenget jo hänen kantapäillään kirmaisisivat. Ja niin hän, sydämessään kuoleman ahdistus, pakenee kintereillään seuraavia Lapin kauhuja, teroittaen epätoivoisen katseensa kohti totisena häämöittävää vaaran lakea…
ULLA
Ulla, sisäkkö, ja Martta, lapsentyttö, olivat juuri päivätyönsä päätettyään tulleet palveliahuoneeseen, joka oli tasasivuisen kolmion muotoinen soppi kyökin rinnalla. Pisimmän kulmauksen perässä oli kaitainen, kolmiruutuinen akkuna ahtaalle, korkeiden kivimuurien ympäröimälle pihalle päin ja toisessa lyhemmistä seinistä oli ovi kyökkiin. Huoneen kalustona oli kolme vuodetta, sama määrä tuoleja ja pöytä, jolla oli muutamia kirjoja, virsikannel ja kaksi niskoistaan rikkinäistä valokuva-albumia ynnä lautasella paljosta käsittelemisestä nuhrautuneita maisemakortteja. Pöydän kohdalla seinässä oli peili ja sen päällä värillinen kuva, joka esitti Lotta Svärdiä miehineen sotaan lähdössä. Pöydän nurkalla paloi porsliinijalkainen kupulamppu.
Ulla, näköjään kahdenkymmenen vuotias, korkearintainen, pyöreäkasvoinen ja vaaleaverinen tyttö, jonka silmissä aina oli hiukan pelokas ilme, ikäänkuin olisi hän aina ollut jännityksissä siitä, ettei vain ketään loukkaisi, oli istunut vuoteensa reunalle ja päästellyt auki tuuhean, hiukan sykeräisen tukkansa, jota hän nyt rupesi kampaamaan. Martta, nuori, unelmasilmäinen ja syvästi uskonnollinen tyttö, joka oli vasta vuoden ollut pääkaupungissa ja muisteli alati hartaudella vanhuksiaan siellä hiljaisen maakylän torpassa ja kävi ahkerasti uskovaisten hartauskokouksissa, oli ottanut esille nuottikirjan ja harjoitti virttä kanteleen avulla. Pöydän edessä seisoen kuljetti hän oikealla kädellä hitaasti jousta, painoi vasemman käden luokaksi taipuneella etusormella kanteleen ainoaa kieltä nuottikirjan mukaan, jonka merkkejä hän silmin seurasi. Tuossa teräväsoppisessa huoneessa ei kuulunut muuta kuin kamman raaputus, nuottikanteleen yksi toikkoinen ja katkonainen vingunta sekä Martan puoliääninen hyräily, kun hän koetti virrennuottia saada mieleensä painumaan.
Kyökistä, johon johtava ovi oli puolittain auki, kuului porsliiniastiain kalinaa ja väliin hanasta virtaavan veden kohinaa, kun Mari, keittäjä, lopetteli astiain pesua. Mari oli puolivälissä neljääkymmentä oleva ihminen, laiha ja teräväpiirteinen ja hänen kävelynsä oli omituista tupsuttamista, aivankuin jalat olisivat olleet liian lyhyet. Kun hän oli pahalla tuulella, piti hän päätään luonnottomasti kenossa ja käänteli kookasta, ohutta nenäänsä kuin tuuliviiriä ja nakkeli tovereilleen kimakalla äänellä sapekkaita pistopuheita. Tänään oli herrasväellä ollut vieraita päivällisellä, Marilla paljon työtä, ja siitä syystä hän oli koko päivän ollut pisteliäänä ja pahalla tuulella.
Juuri kun kyökin kello löi puoli kaksitoista, sai Mari viimeisen lautasen virutetuksi. Hän asetti sen pöydälle ennemmin pestyjen varaan nojolleen, pyyhki kätensä, nykäisi kaasulampun sammuksiin ja astui palveliahuoneeseen. Nenäänsä nyrpistäen istuutui hän vuoteensa reunalle ja ryhtyessään kenkiään riisumaan virkkoi vihaisesti:
— Koko yönkö se aikoo tuota rakkinettaan vinguttaa?
Martta lakkasi soittamasta, mutta Ulla sanoi nauraen:
— Kovinpa nyt vanhus on happamena. Maria suututti aina hirveästi, kun häntä vanhaksi sanottiin ja hän rupesi miettimään myrkyllistä vastausta Ullalle. Hetken kuluttua sanoikin hän päänsä kenoon nostaen: