Jonkunlainen ilontulvahdus täytti hänen olemuksensa ja unta odotellessaan antautui hän vapaasti seuraamaan valloilleen riehahtaneiden ajatusten leikkiä. Mielikuvia tuli ja meni kirjavanaan. Kuin virmapäiset, hulmuharjaiset varsalaumat ne kirmaisivat esiin ja taas katosivat eikä ajatus jaksanut niitä järjestykseen taltuttaa. Milloin hänen sulhasensa yhtäkkiä palasi varakkaana miehenä ja pelasti hänet häpeästä, milloin hän oli jossakin iltamassa ja rakensi jonkun näkemänsä sievän pojan kanssa tuttavuutta, josta kehittyi pitempi ja entistä kestävämpi suhde. Toisinaan mielikuvat sivusivat hänen äskeistä päätöstään ja yhtäkkiä hän oli halkokellarissa, jossa synnytti kuolleen lapsen ja kätki kellarin pimeään peräsoppeen…

Kun mielikuvien virmapäinen leikki oli hänen aivonsa tyyten väsyttänyt, nukahti hän vihdoin ja näki sekavia unia, ollen synnyttämässä salaisessa piilopaikassa, johon yhtäkkiä ilmestyi Mari, joka nosti nenänsä korkealle ja alkoi pirullisesti nauraa, niin että koko talon asukkaat aina omasta herrasväestä alkaen talonmiehen vääräsääriseen pikku poikaan saakka juoksivat huutaen ja menoten häntä näkemään ja noiden töllisteleväin katseiden esineenä oli hänen niin painostavan tukala olla, että hän heräsi omaan tuskan-voihkinaansa. Päästyään selvyyteen, että se olikin vain pahaa unta ja muistettuaan mitä illalla oli päättänyt, rauhoittui hän kiitollisin mielin, ettei tuo kokemansa sentään totta ollutkaan ja nukkui uudelleen. Seuraavana päivänä tavallisissa toimissa hääriessään oli Ullalla, jos ajatukset milloin joutivat hetkeksi pysähtyä hänen omaa tilaansa seulomaan, lohdutuksena tuo vapauttava tietoisuus, että hän voi sentään kaikesta häpeästä pelastua. Ja illalla kun tulet oli sammutettu, suuri kivirakennus monine asukkaineen mykistynyt öiseen hiljaisuuteen ja Ullakin päässyt vuoteesensa omain ajatustensa ja kuvittelujensa pariin, pakoittausi hän tekemään suunnitelmia lähintä tulevaisuutta varten. Hän oli äskettäin lukenut sanomalehdestä, kuinka muuan nainen joka sikiönsä salaamisesta oli joutunut oikeuteen, oli siteiden avulla salannut muilta raskautensa ja hän päätti tehdä samoin. Hän meni ajatuksissaan läpi koko liinavaatevarastonsa ja harkitsi tarkoin, mitkä niistä sopisi laittaa siihen tarkoitukseen. Ja sitten synnytys? Se oli peloittavin kohta koko asiassa. Kuumeisesti toimivat Ullan ajatukset, selkosen selällään olevat silmät tuijottivat pimennossa olevaa kattoa kohti ja sormet nyplivät hermostuneesti lakanan reunaa. Suunnitelmia virtasi yhtenään mieleen ja hän valikoitsi niitä, punnitsi, vertaili ja hylkäsi ja otti taas uusia harkinnan alaisiksi. Mutta lopulliseen päätökseen ei hän voinut tulla ja väsyneenä nukahti hän lopulta kesken suunnitelmain. Eikä hän enää ryhtynytkään sitä perin pohjin harkitseman, vaikka se alituisesti olikin mieltä painostamassa, vaan suuntasi koko huomionsa raskaudentilan salaamiseen.

Eräänä yönä muutamien päivien mentyä päätti hän sitten laittaa ympärilleen siteen. Kauan hän unta vastaan taistellen valvoi ja odotti, milloin toiset varmasti nukkuivat. Mari alkoi piankin kuorsata, joten hänestä ei ollut mitään pelkoa, mutta Martta hengitti aina niin hiljaa ja tasaisesti, ettei tiennyt nukkuiko se vai valvoi. Monta pitkää hetkeä odotettuaan mainitsi Ulla hiljaa Martan nimen, mainitsi toisenkin kerran ja vähän isommin ja kun Martta ei mitään vastannut, uskalsi hän nousta ylös. Varovasti otti hän vaatekoristaan muutamia jo edeltäpäin päällimmäisiksi asetettuja liinasia ja hiipi kyökkiin, jonka oven hän oli illalla, vartavasten siitä viimeksi kulkiessaan, jättänyt puoliavoimeksi. Lamppua sytyttämättä hän sitten suurimmassa hiljaisuudessa kiinnitti lukkoneulojen avulla ympärilleen kiinteät siteet. Mutta takaisin vuoteesensa hävittyään alkoi häntä yhtäkkiä vaivata pelko, että Martta oli sittenkin valveillaan, että se oli tahallaan ollut vastaamatta hänen kuiskaaviin kysymyksiinsä ja hiipinyt hiljaa hänen perässään kyökinovelle, nähnyt hänen puuhansa ja päässyt kaiken perille. Aamulla katsoi hän sen vuoksi pitkään ja tutkivasti Marttaa, huomatakseen oliko sillä tiedossa hänen salaisuutensa. Mutta Martta oli yhtä tyyni kuin ennenkin ja hänen suuret silmänsä loistivat yhtä avomielisen vilpittöminä kuin koskaan ja Ulla rauhoittui kokonaan.

Niin alkoi sitten kuukausia kestävä, tuskia kysyvä ja ajanoloon yhä ankarammaksi kärjistyvä taistelu kahden voiman välillä: ikuisella järkähtämättömyydellä toimivia luonnonlakeja vastaan taisteli itsepintainen naisen tahto, joka sietämättömien ja päivä päivältä lisääntyvien tuskienkin uhalla tahtoi tehdä turhaksi häpeätä uhkaavan hedelmöittymisen.

Ensi viikkoina sen jälkeen kuin Ulla oli varokeinoihin ryhtynyt, ei hän tuntenut ruumiissaan mitään epämukavuuden tunnetta, saattoipa toisinaan perin unhoittaakin, kuinka hänen laitansa oikeastaan oli. Mutta yhtä rintaa vakaasti ja pysähtelemättä vaeltavan ajan kanssa toimivat luonnonlaitkin salaisissa työpajoissaan ja viikkojen, kuukausien mennen ilmaisine kehittyvä raskaudentila, aluksi haitallisuuden tuntona, sitten suorastaan ruumiillisena kipuna, kun Ullan varokeinot asettuivat luonnon vapaata toimintaa kuristaen rajoittamaan. Mutta järkähtämättömänä pysyi Ullakin, kärsi hammasta purren kidutuksen ja päästi yksinäisen tuskansa ilmoille vain salaisina huokauksina. Kun raskaudenaikaa Ullan laskujen mukaan oli kestänyt noin nelisen kuukautta, tunsi hän eräänä iltapäivänä sydänalassaan omituisen säikähtävän liikahduksen, mikä muistutti kuivalle maalle vedetyn kalan suonenvetoista pyristelyä. Ulla säikähti ensin tätä odottamatonta tapausta niin että häntä rupesi hiottamaan ja koko ruumis kävi niin raukeaksi, että täytyi istahtaa lähimmälle tuolille. Liikahdukset uudistuivat ja hänelle kävi ensi hämmästyksestä toinnuttuaan selväksi, että se oli merkki elonkipinän syttymisestä sikiöön hänen sydämensä alla. Ja silloin hänen silmiensä eteen kuvastui niin elävänä pieni, avuton olento, joka tuskaisesti potkii kehdossaan ja haikeasti itkien ojentaa pieniä käsiään ruokkijaansa kohti. Hellä, itkettävä tunne täytti suloisesti kirvelevänä hänen rintansa ja oli kuin tuo elonkipinän syttyminen olisi samalla äidinrakkauden henkiin herättänyt. Ja tuo tunne muistutti sitä mitä hän oli silloin tuntenut, kun hänen ja karanneen sulhasensa katseet ensi kerran toisiinsa uppousivat: silloinkin oli hänessä joku voimallisesti sykähtänyt, aivankuin jotakin olisi hänen sisällään henkiin herännyt.

Häntä rupesi niin suloisesti ja samalla katkerasti itkettämään, mutta hänen täytyi väkisinkin voittaa tunteensa, niellä vastahakoisina paloina alas kaikki, mikä sydämestä pyrki ulos kuohumaan ja kantaa päivän työtaakka loppuun saakka, ettei vain suinkaan saataisi aihetta minkäänlaisiin arveluihin. Ponnistautuen nousi hän tuolilta ja ryhtyi askareitaan jatkamaan. Hän näytti kovin kalpealta ja ollessaan ruokasalissa teekeittiötä kuntoon laittamassa, herätti se rouvankin huomiota ja osanottavasti tämä sen vuoksi kysyi:

— Onko Ulla sairas, kun Ulla näyttää noin kalpealta.

— Näyttäähän sitä kalpealta, kun on sulhanen karannut ja saa sitä yötä päivää murehtia!

Se oli Mari, joka juuri rouvan kysyessä tuli ruokasaliin ja tuolla ainaisella piikillään teki Ullalle kerrankin suuren palveluksen, päästi hänet mitään vastaamasta, sillä rouva ei kysellyt enempää, hymyili vain sovittavasti ja poistui huoneesta.

Mutta yöllä ne alkoivat taas rajut kamppailut Ullan sydämessä, kun pimeys hyväilevänä piiloitti hänet urkkivilta katseilta ja hän saattoi väkivallalla häädetyt tunteensa laskea taas valloilleen. Tuo tavallisissa oloissa sekaisin iloa ja värisyttävää odotuksen pelkoa synnyttävä tieto uuden elonkipinän syttymisestä purkautui tässä esiin haikeana itkuntulvana, ikäänkuin luonnollisesta asemastaan suistetut naisen tunteet olisivat epätoivoiseen kapinaan nousseet. Painautuen kiinteästi päänaluseen itki Ulla kauan ja kiihkeästi. Tuntui kuin tuo hänen kuukausia sitten rakentamansa ja itsepintaisesti noudattamansa suunnitelma luhistuisi auttamattomasti kokoon ja äitiyden tunne tuntui valtavana pyrkivän sijaan. Hän rauhoittui jo hiukan itkussaan ja joku suloisesti lämmittävä mielikuva pienestä lapsesta oli hiipimässä mieleen, kun jo toisaalta jylähti mieleen pelko katkerasta häpeästä ja kurjasta tulevaisuudesta. Ja mitä se lapsikaan saisi muuta kuin häpeää ja kurjuutta osakseen. Eikö silloin ollut parempi, että siinä syntynyt elonkipinä sammui jo alkuunsa, ennenkuin sen omistajan tarvitsi jalkaansa astua elon ohdakkeiselle polulle. Mutta juurikuin nuo ristiriitaiset ja järkyttävät tunteet olisivat saaneet tuon vasta elonliekkiin syttyneen ihmisalunkin levottomuudella aavistamaan, että hänen kohtalonsa oli kysymyksen alaisena, alkoi se taas suonenvetoisesti liikahdella. Ullan täytyi uudelleen painaa päänsä tyynyyn ja kastella sitä suolaisilla kyynelillä, sillä hänestä tuntui se noilla liikahduksillaan tahtovan sanoa kantajalleen: "Minä tahdon elämään!" Ja itkun tyrskinnällä vastasi äiti: "Häpeä ja kärsimyksethän sinua vain elämässä odottavat." Mutta itsepintaisilla tempauksilla tuntui se taistelevan: "Minä tahdon elämään, kärsimään ja taistelemaan — sehän on ihmislasten osa!" Ja hän, joka vasta syttynyttä elonkipinää sydämensä alla kantoi, ei osannut enää mitään vastata, itki vain kuin kerrankin tyhjentääkseen kyyneltensä lähteet. Eikä hän saanut tehneeksi mitään uutta päätöstä, vaan kaikki jäi kohtalon varaan.