Päivä päivältä ja viikko viikolta jatkui sitten edelleenkin tuota painostavaa elämää, kun omaan itseensä sulkeutunut nainen ruumiillisen ja henkisen kidutuksen helteessä riutuen kamppaili päivästä toiseen, ainoana toivontähtenään se vapahduksen hetki, jolloin hän jonkun onnellisen mullistuksen kautta tavalla tai toisella pääsisi uusiin, väljempiin oloihin. Kuinka hän pääsee, onnistuuko salaa synnyttämään vai jotenkin muutenko, sitä hän ei huolinut harkita eikä siihen tuntunut voimiakaan olevan, sillä koko tahdonvoima sai olla joka hetki jännitettynä, että pääsi kunnialla päivästä toiseen siirtymään.
Raskauden aika oli täten ehtinyt jo seitsemännelle kuukaudelle eikä mitään muutosta ollut vielä tapahtunut, taival vain oli yhä vaikeakulkuisemmaksi käynyt. Ulla piti yhä noita kuristavia siteitä ja kaikki vähänkin laajasuuntaisemmat liikkeet tuottivat hänelle sietämättömiä tuskia. Eräänä iltapäivänä nosti hän yhdessä Martan kanssa herran kamarissa raskasta kirjoituspöytää, jonka alle oli matto saatava. Silloin tunsi hän sisällään terävästi viiltävän vihlaisun ja vaivoin sai hän pidätetyksi tuskanhuudon. Kaikki musteni hetkeksi hänen silmissään ja suurella voimainponnistuksella estyi hän pyörtymästä. Mutta vihlaukset uudistuivat sydänalassa, kipujen salaisista kätköistä ne vyöryivät esiin ja kärvelivät tuskissa vavahtelevaa ruumista kuin tuliset käärmeenkielet. Ulla käsitti että tässä on synnytys kysymyksessä ja hänestä oli kuin kaikki se peloittava häpeä, jonka torjumiseksi hän oli sanomattomat tuskansa kärsinyt, nyt yhtäkkiä ovista, akkunoista ja seinänraoista tulvaisi suurena ryöppynä hänen ylitsensä ja upottaisi hänet tukehuttaviin pyörteisiinsä. Pakoon, pakoon uhkaavalta turmalta ja hampaansa lujasti yhteen purren ja kaikki lihaksensa jännittäen pitämään yllä vartalon ryhtiä, yhä kasvavien kipujen pyrkiessä sitä kokoon kouristamaan, kiiruhti hän kyökkiin, tempasi puunkantovaatteen ja halkokellarin avaimen sekä syöksyi ulos. Kuin valonheittäjän pikainen ja häikäisevä valonhuiskaus syysyön pimeässä välähti hänen jyskiviin aivoihinsa muisto kerrallisesta mielikuvastaan, kuinka hän salaa puukellarissa synnyttää, ja nopeasti yhtyi sen kanssa ajatus siitä, että herran kamaria on lämmitettävä. Eikä lapsellinen Martta kerinnyt mitään kummastella, kun Ulla jo oli huoneesta pois.
Hätääntyneenä, horjuen ja käsin sydänalaansa painaen riensi Ulla alas ahtaita, puolilikaisia kyökinportaita ja laskeusi edelleen alas kellareihin johtavaa käytävää, josta kostea ja tunkkainen ilma tuoksahti vastaan. Puolipimeitä käytäviä haarausi eri tahoille, kulkien pitkälle asfaltilla katetun pihan alle. Kahden puolen käytäviä, rimoista rakennettujen seinäin takana olivat rinnakkain eri huoneustojen puukellarit. Päästyään oman kellarinsa ovelle, haparoitsi Ulla käteensä suuren munalukon, avasi oven ja astui kellariin, joka melkein pilkko pimeänä ja kaitaisena ulottui pitkälle, päättyen perällä tiilisen katon viettoisuudesta yhä matalammaksi ahdistuvaan soppeen. Keskellä kellaria oli kasa pieniksi pilkottuja puita ja kun Ulla pimeän tähden varovasti eteenpäin hapuillessaan saapui puukasan luo, kohtasi häntä uusi ja äskeistä vielä ankarampi polte. Yhteen käppyrään vetäytyen painausi hän puukasalle ja hänen yhteen puristuneiden hampaidensa välistä kimmahti ulos häädetty mutta rajatonta tuskaa ilmaiseva huudahdus: "Herra Jumala, Herra Ju-umala!" Hetkiseksi meni hän tainnuksiin, josta kellarin kylmä ja kostea ilma hänet taas pian havautti ottamaan vastaan uutta tuskan kohtausta. Hänen suonenvetoisesti puukasalla vääntelehtiessään uudistuivat siten vuoroon poltteet ja niitä seuraavat taintumiskohtaukset. Hämmentyneissä, jyskivissä ja sekavia kuvia loiskuttavissa aivoissaan säilytti hän vielä itsepintaisesti ajatuksen, että hänen synnytyksensä täytyy tapahtua salassa, että jos hän vain huudolla tuskansa ilmaisee on kaikki hukassa ja estääkseen tuskaansa huutona ulos purkautumasta puri hän hampaitaan yhteen niin että leuat rasahtelivat.
Kolmannesta taintumuskohtauksesta havahduttuaan kuuli hän ääreltään heikon, oudosti kirahtavan äänen ja hän tajusi kohta sen merkityksen. Ja vaikka tuskat olivatkin lientyneet, meni hän mielenliikutuksesta kohta taas tajuttomaksi ja siitä havahduttuaan ei hän kuullut enää samaa kirahtelua. Voimattomuudesta vapisevin käsin haparoitsi hän ympärilleen puukasalla ja satutti kätensä johonkin paljaaseen ja puolikylmään, jonka kosketuksesta hän vavahti niin että oli uudelleen pyörtyä. Hän voitti kuitenkin itsensä ja otti tuskiensa esineen vapiseviin käsiinsä. Hän tunsi sen surkean pieneksi ja elonkipunan oli siitä tuo kolkko ympäristö kerinnyt jo sammuttaa. Siinä puukasalla istuessaan, tuskien vihdoinkin hellitettyä, ja pitäessään helmassaan kuollutta lastaan valtasi Ullan yhtäkkiä villi ilo, että nyt se odotettu vapahdus vihdoinkin oli tapahtunut ja tapahtunut niin, ettei hänen tarvinnut itse lastaan surmata. Ja hänelle tuli kiiru päästä kellarista pois. Hätäisesti irroitti hän vyöliinansa, kääri lapsen siihen ja kiipesi halkokasan yli kellarin perälle, jonka matalaan ja tunkkaiseen soppeen hän kätki tuon pienen mytyn. Ja vaikka voimat tuntuivat olevan aivan lopussa ja ruumista puistatti ankara vilu, latoi hän kantovaatteesen muutamia halkoja ja lähti vaivalla ylös kiipeämään, hengittäen ahnaasti yläkäytävän puhtaampaa ilmaa ja varaten kädellään seinään.
Onneksi ei päivää ollut enää pitkälti ja Ulla pääsi ajoissa levolle. Kerran vuoteesen päästyään vaipui hän kuoleman kaltaiseen uneen, nukkuen hievahtamatta, kalpeana ja tuskin hengittäen aamuun saakka. Hän heräsi siihen, että Mari tyrkkäsi häntä vihaisesti kylkeen ja poistuessaan mutisi, että mikä sillä nyt on, kun ei koko päivänä aio nousta. Ulla tunsi ruumiinsa niin kovin raukeaksi ja voimattomaksi ja kun hän vähitellen selvisi käsittämään, mitä hänelle eilen oli tapahtunut, olisi hän mielellään vetänyt peitteen silmilleen ja nukkunut, nukkunut pois kaikki muistot ja kaiken väsymyksen, voidakseen sitten nousta uutena ihmisenä uuteen elämään. Mutta täytyi väkisinkin nousta ylös ja ottaa osaa päivän toimiin, vasta tuonnempana voisi sitten levähtää kyllikseen.
Päästyään vuoteesta ylös, tunsi hän itsensä kovin heikoksi, päätä pyörrytti ja peiliin katsahdettuaan huomasi hän olevansa kovin kalpea. Kuitenkin alkoi hän puuhailla tavallisissa askareissaan. Mutta elämä tuntui niin kummalliselta ja hän liikkui aivan kuin uudessa ympäristössä, joka alkoi häntä ahdistaa ja peloittaa. Hänestä tuntui, että ne kaikki, Mari, Martta, rouva, katselevat häntä uteliaasti ja kun hän kääntyy päin, kääntävät päänsä pois. Salin pesää sytytellessään luuli hän kuulevansa kuisketta ruokasalista, mutta kun hän säikähtyen ja pamppailevin sydämin herkesi kuuntelemaan, vaikeni kuiske. Kohta senjälkeen kulki rouva ruokasalista tullen salin läpi ja Ulla oli siinä pesään puhallellessaan tuntevinaan, että sen katse oli koko ajan kiinnitettynä häneen ja vaikkei hän nähnytkään, oli hän sentään vakuutettu, että sen silmissä päilyi omituinen ilme.
Varsinkin Marin käytös vaivasi Ullaa. Se ei puhunut hänelle paljon mitään, ei edes tavallisia pistopuheitakaan sinkautellut, salakähmää vain tuntui häntä katsovan. Laskiessaan kyökissä vettä karahviin ja seisoessaan selin Mariin, joka hämmensi hellalla kiehuvaa kattilaa, tuntui Ullasta taas, että Mari rävähtämättä tuijottaa häneen ja hänet valtasi yhtäkkiä hermostunut kiukku. Tulipunaiseksi sävähtäen kääntyi hän ympäri ja tiuskasi:
— Mitä sinä siinä minua töllistelet! Mutta Mari ei katsonutkaan häneen päin, vaan käänsi nyt vasta päänsä ja niskojaan nakaten kimahti:
— Hyh kaikkiakin, kun yksinään vihottelee!
Häpeissään riensi Ulla pois, mutta tunsi olonsa yhä tukalaksi. Kuin kuumilla hiilillä liikkui hän koko päivän ja herkesi säpsähtäen kuuntelemaan, jos milloin toisista huoneista puhelua kuuli. Tullessaan kerran sisähuoneista ruokasaliin, aikeissa mennä kyökkiin, pysähtyi hän äkkiä kun kuuli Marin ja Martan kyökissä puhelevan. Hän kerkesi kuulla ainoastaan seuraavat Marin lausumat sanat: