— … Ja kyllä niillä, jotka semmoista aikovat tehdä, on aina omat auttajansa…

— Sielunvihollinenko? — kuului Martta hiljaa kysyvän ja Mari siihen tokaisevan:

— No eipähän mikä!

Ulla sävähti aivan kuumaksi eikä uskaltanut mennä kyökkiin, vaan hiipi takaisin. Vaikka häntä jalat tuskin kannattivat oli hän häärivinään jossakin puuhassa ja sai vasta myöhemmin voimia mennä kyökkiin. Jouduttuaan sitten Martan kanssa kahden lastenkamariin, taisteli hän kauan mielessään, kysyäkseen Martalta mistä he Marin kanssa olivat kyökissä puhuneet. Mutta hän ei rohjennut sentään kysyä ja hänen mieleensä jäi hiljaiseksi vakuutukseksi, että ne olivat puheellaan tarkoittaneet juuri häntä.

Kun sitten päivän kuluessa kerran herrakin ilmestyi sen huoneen ovelle, jossa Ulla askarteli ja siinä hetkisen seisottuaan sekä kuten Ulla oli vakuutettu, häntä pitkistään katsottuaan poistui sanaa puhumatta, oli Ulla vakuutettu, että niillä on vihiä asiasta, ehkä tietävät hyvinkin tarkoin, niin, ehkä ovat löytäneet kellarista lapsenkin! Häntä halutti lähteä kellariin ja saada selko, oliko se vielä siellä, mutta hän ei uskaltanut, ei vaikka olisi voinut lähteä puitakin noutamaan. Ja niin kului päivä tuossa kamalassa epätietoisuuden kidutuksessa, kului kiusallisen verkkaan eikä iltaa tuntunut tulevankaan. Joka kerta kuin etehisessä ovikello jonkun varman tulijan peukalon töytäyksestä synnytti tuikean kaksoiskilahduksen, hätkähti Ulla ja alkoi vapista, aivankuin nuo töykeät kilahdukset olisivat vastanneet suoraa hänen kipeään sydämeensä. Huutavaan itkuun purskahtamaisillaan liikkui hän kuin unissakävijä ja rauhoittui hitusen vasta sitten, kun sai tietää ettei tulija ollutkaan mikään poliisiviranomainen. Kerran oli hän jo, kun epätietoisuuden tuskat korkeimmillaan kuohuivat, vähällä juosta Marin eteen ja tiuskata hänelle: "Miksi te kiusaatte minua, miks'ette heti toimita kiinni!" mutta hän sai hillityksi itsensä ja niin jatkui tuota kiduttavaa taistelua päivän siirtyessä vitkaan iltaa kohti.

Vihdoinkin tuli sitten ilta ja illasta sikesi yö. Vaikka päivä olikin kulunut loppuun mitään erinomaista tapahtumatta ja vaikka Ullan voimat tuntuivat olevan aivan lopussa, ei hän voinut ummistaa silmiään. Tavaton ahdistus, pelko ja epätietoisuus vaivasivat häntä yhä ja ajatukset toimivat kuumeisella raivolla.

Kun kyökin kello sorahtavalla lyönnillään ilmoitti puoliyön olevan käsissä ja kun Martta ja Mari jo nukkuivat sikeimmässä iltayön unessaan, nousi Ulla vuoteeltaan, pukeusi hiljaa, heitti saalin hartioilleen ja ottaen kengät käteensä hiipi hiljaa kuin varjo kyökin ovesta ulos. Käytävään päästyään pani hän kengät jalkaansa ja alkoi käsin seinistä hapuillen laskeutua portaita alas kellariin. Yö oli rajutuulinen lokakuun yö ja pihan alaisissa pilkkoisen pimeissä käytävissä vonkui, suhisi ja ulisi kaameasti kuin olisivat kaiken maailman tuulet olleet sinne vangittuina ja vapauden kaipuutaan pimeässä ulvoneet. Sekaisin mielin ja pyörryttävin päin hapuili Ulla askel askeleelta eteenpäin, kunnes löysi oman halkokellarin oven. Lankeillen ja käsiinsä naarmuja saaden kiipesi hän puukasan yli ja alkoi hapuilla peräsopessa. Mytty oli siellä vielä paikoillaan ja ottaen sen mukaansa lähti hän takaisin kiipeämään. Mutta halkoläjälle päästyään pettivät hänen voimansa, hän raukesi istumaan ja helmaansa myttyä pusertaen tyrskähti rajuun itkuun. Kauan hän itki ja nyyhkytti perään vielä kauemmin. Lopuksi lakkasi hän nyyhkimästäkin ja istui sitten paikallaan kuin siihen jähmettyneenä. Ympärillä oli sakea, kostea ja liikahtamaton pimeys kuin Manalan uumennoissa ja tuuli vongahteli haikeasti. Mutta vihdoin hän havahtui turtumuksestaan ja lähti tavoittelemaan pois kellarista. Ylös päästyään pujahti hän portista kadulle ja lähti käärön saalinsa sisään piiloittaen kuin varjo hiipimään katukäytävää pitkin.

Kaupunki jylhine kivimuurilleen, kalseine katuineen ja suorine, leikkaavine särmineen uinui öisessä levossa. Väkevä, mereltä käsin painava tuuli lakaisi autioita katuja, vongutteli suruisasti telefoonilankoja ja kantoi jostain nurkkien takaa kumahtelun jonkun kotiinsa kiiruhtavan öisen kulkijan askelista. Sieltä ja täältä kuului ajurinrattaiden hurinaa ja sitä säestävää kavion lapsutusta, kun juopuneet mässääjät ajoivat öisiin remuihinsa. Kun yksien rattaiden synnyttämä hurina ajurin laitakaupungille loitotessa hälveni kuuluvista, sikesi jo lähempänä uusi hurina ja uusi kavionlapsutus entistä jatkamaan ja niin hurisi ja lapsutti katkeamatta noiden totisina ja jylhinä jomottavien kivimuurien takana, ikäänkuin tuo uinuva kaupunki-jättiläinen olisi puoliääneen horisten uneksinut päiväisestä humustaan ja kiihoittavista nautinnoistaan. Pitkissä riveissä seisovat katulyhdyt paloivat niukasti ja lepattaen ja ikäänkuin maailmassa olisi ollut liiaksi valoa, hiipi lyhtyriviä pitkin kyttyräselkäinen lyhtyjen hoitaja, harppaili pitkine jalkoineen kuin hämähäkki ja pysähtyi joka toisen lyhdyn luo, ojensi ylös lyhtyä kohti pitkän sauvansa ja lyhty tuikahti sammuksiin. Ja sitä tehden hiipi tuo valoja harventeleva hämähäkki edelleen kunnes hälveni pimeyteen. Mutta kuin maankamaralla kamppailevien ihmislasten eloa tarkasteleva kohtalon silmä loimahti väliin linnoituksessa olevasta valonheittäjästä lähtenyt häikäisevä sädesoihtu valtavan kaaren tehden yli pimeässä lepäävän kaupungin ja lyhyeksi hetkeksi kirkkaasti valaisi korkeat kivimuurit ja niiden tummat, yöhön ammottavat akkunat.

Tiukasti saalia ympärilleen puristaen, sekaisin päin ja väristen vilun ja kuumeen valeluista hiipi Ulla katua eteenpäin kuin olisi hän ollut tuon kalseudellaan ruhjovan kivisen kaupungin henki, joka tuskasta väristen etsii vapautustaan. Pyörryttävässä päässään oli hänellä enää yksi kiinteä ajatus: saattaa lapsensa varmaan piiloon. Mutta kotiportista ulos tultuaan oli hänestä alkanut tuntua varmalta, ettei hän itsekään palaa enää takaisin. Ei hänellä ollut tietoa mitä itseensä nähden tehdä ja minne mennä, eteenpäin hän vain pieneksi kyyristyneenä hiipi, siirtyi äänetönnä kuin varjo pitkin kalseita seinustoja. Pimeät, teräväpiirteiset ja äänettömät kivimuurit seisoivat kohtalon järkähtämättömyydellä molemmin puolin katua ja niiden likistävässä läheisyydessä, katukäytävän kylmän tunnottomasti kumahdellessa askelten alla, valtasi Ullan suuri turvattomuuden ja yksinäisyyden tunto. Hänen hätääntynyt sydämensä lepatti kuin nuo tuulta vastaan kamppailevat lyhtyjen liekit ja vapisevin polvin eteenpäin paetessaan supisi hän hiljaa ja yhteen menoon: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Mutta oli kuin tuuli, joka pimeissä ja ahtaissa solissa kierteli, vinkui ja surkeasti ulisi, olisi hänen kuiskeisiinsa vihaisesti vastaan vongahtanut: "Ei täällä ole mitään hyvää Jumalaa!"

Siten ilman mitään määrättyä päämaalia eteenpäin harhaillessaan joutui Ulla eräälle kaupungin kylestä ulos pujahtavalle niemelle, joka sekin oli täyteen ahdattu noita synkeitä kivimuureja kuin jättiläisten monisärmäisiksi sorvaamia kallionmöhkäleitä. Kuin niiden ahdistavasta puserruksesta päästäkseen riensi Ulla suoraa eteenpäin ja osui niemen kärkeen, jossa meri vapaana aukeni eteen. Rajupäisen tuulen paimentamat aallot kohoilivat korkeina, vihreinä ja lyijynraskaina ja loiskielivat määrämittaisesti niemen käressä olevan puisen laiturin kylkeen. Jonkun matkan päässä oli toisen laiturin kylessä pieni jahti, joka rantaan vyöryvien aaltojen käsissä rauhattomasti keinui, ruski ja natisi ja jonka köysissä tuuli pitkään ja haikeasti vihelsi. Etummaisessa mastossa tuikutti pieni lamppu, ollen välistä väkevän tuulenpuuskan yli pyyhältäessä aivan sammumaisillaan. Hetkiseksi tuohon jahtiin katseensa kiinnittäessään tuntui Ullasta kuin olisi sekin ollut tuskissaan riuhtova ja vapautukseen kamppaileva ihmisolento.