Ulla istuutui laiturin reunalle, veti saalia yhä tiukemmalle värisevän ruumiinsa ympärille ja katsoi pimeälle merelle, jossa tuuli ja aallot huumaavasti kohisivat ja josta sankean pimeyden takaa vyöryi esiin yhä uusia, vaahtoharjaisia ja suolaa huokuvia aaltoja. Hänen takanaan oli kaupunki jylhine kivijättiläisineen ja niemenkärkeä lähinnä olevan rakennuksen laajassa ja pimeässä sivustassa oli himmeästi valaistuna vain kaksi rinnakkaista kolmannen kerroksen akkunaa, jotka arvoituksen tapaisina katsoivat pimeälle ja kuohuvalle merelle.
Siinä istuessaan ja katsoessaan aaltojen huokuvaa keinuntaa, joka oli kuin maaemo olisi huokaillen rintaansa kohotellut, valtasi Ullan raukea uupumus ja vastustamaton levon kaipuu. Kuin pehmeitä, pöyheitä polstareita vyöryi yhä uusia aaltoja pimeyden takaa laiturin juurelle. Ne vetivät Ullaa puoleensa ja hänestä tuntui kuin olisi hän sulautumaisillaan tuohon samaan, suloisesti tuudittavaan ja iäisesti jatkuvaan keinuntaan. Vielä hetkisen hän istui ja väsynein, ilmeettömin silmin tähysti aaltoihin. Sitten hän yhtäkkiä nousi ylös, katsahti kuin säikähtyneenä ympärilleen, asetti jalkansa laiturin reunalle ja heittäysi alas. Kuului vain vähäinen loiskaus, Ulla katosi pian vihreiden aaltojen keskeen ja tuuli ja pimeä meri jatkoivat edelleen kaameaa kohinaansa, jahti riuhtoili toisen laiturin kylessä ja nuo öisen valvojan kaksi himmeästi valaistua akkunaa tuijottivat yhä rävähtämättä ulos huokailevaan yöhön…