* * * * *
Palveltuani kuukauden Riennon toimituksessa saapui kaupunkiin kiertelevä teatteriseurue. Johtaja oli kyllin huomaavainen toimittaakseen Riennollekin kaksi vapaalippua. Se vaati tietysti vastahuomaavaisuutta teatteriarvostelun muodossa. Ja olihan sitäpaitsi harvinaista ja suuremmoista nähdä Riennon palstoilla teatteriarvosteluja.
Mutta kuka niitä kirjottaisi? Silander näyttäysi tapansa mukaan ani harvoin toimituksessa ja silloinkin oli hänen asianaan korjata haltuunsa konttorin kassaan kertyneet rahan rippeet. Hänestä ei siis ollut mitään apua. Ja syrjästä ei tietysti kannattanut arvostelijaa palkata. Eikä koko Kolkkalassa sitäpaitsi löytynytkään kuin yksi ainoa teatteriasiain tuntija, muuan näyttämöalalla jonkun aikaa toiminut entinen lyseolainen. Tämä mies oli meidän kaikkien ylin auktoriteettimme kaunotaiteissa, Kolkkalan loukkaamaton arbiter elegantiarum, jonka lausumien tuomioiden mukaan jokainen hyvin kasvatettu kolkkalalainen seurakeskusteluissa visusti sovitti sanansa. Mutta tämän harvinaisuuden oli Pohjantähti kateellisessa kilpailuhimossaan kiinnittänyt palvelukseensa hyvissä ajoin ennen seurueen tuloa.
Ei siis ollut muuta keinoa kuin astua itse aisoihin. Se oli sitäkin arveluttavampaa, kun minä en jalosta näyttämötaiteesta ollut sen enempää perillä kuin kuka hyvänsä rehellinen kolkkalalainen ja kun minun lisäksi oli kilpailtava tuon Pohjantähden arvostelijan kanssa. Eivätkä sakset ja liimatölkki kyenneet tässä asiassa minulle ollenkaan apuaan tarjoamaan. Mutta sittenkin minä päätin yrittää.
Tulijaisnäytäntönään antoi seurue Kiven "Nummisuutarit". Minä varustausin toimeeni siten, että luin verekseltään läpi Nummisuutarit ja kokosin kasan pääkaupunkilehtien teatteriarvosteluja, joista pänttäsin päähäni joukon ammattitermejä ja esteettisiä sanontatapoja. Näin varustettuna ja kynä kriitilliseksi terotettuna minä Riennon edustajana menin Nummisuutareita katsomaan.
Vapaalippuineni jouduin istumaan Pohjantähden arvostelijan rinnalle. Vaikka olimmekin tuttuja, ei hän tänä tärkeänä hetkenä ollut minua juuri näkevinään ja yleensä käyttäysi hän miltei salaperäisen hillitysti. Ainoastaan harvoin naurahti hän ja silloinkin hyvin niukasti, ja koska kaikki läheisyydessä ottivat hänestä salakähmää vaaria, seurasi siitä, että naurunpurkaukset katsomon alaosassa olivat varsin hillittyjä, jota vastoin salin perällä hohotettiin vapaasti ja luonnollisesti. Suosionosotuksissaan oli hän myöskin niukka ja hillitty, jos lainkaan viitsi alentua käsiään taputtamaan. Väliajoiksi katosi hän aina näyttämön puolelle, sillä hänellä oli tuttavia näyttelijäin joukossa.
Asiantuntevasta naapuristani ei minulle siis ollut hituistakaan hyötyä, sillä siksi tarkoin kätki hän saamansa vaikutelmat sfinksimäisen naamarin taakse. Niin ollen täytyi minun turvautua kokonaan itseeni. Näytelmä oli minulla jokaista repliikkiään myöten edessäni selvänä kuin kartta ja ihmeekseni huomasin, että se esitettiin koko lailla typistettynä. Siellä ja täällä oli jätetty vuorokeskustelun pätkiä pois, kohtaus Hämeenlinnan kadulla oli siirretty Puolmatkan krouviin ja Mikko Vilkastus lyötyään Eskoa korvalle ja juostuaan metsään hävisi kokonaan sille tielle, vaikka hänen kuokkain kantamana olisi pitänyt joutua lopulliseen tilintekoon nummisuutarien mökille.
Havaintoni sai minut iloiseksi kuin odottamaton löytö. Siinähän oli mistä kirjottaa! Mennä sillä tavoin repostelemaan suuren mestarimme kuolematonta komediaa! Varmaankaan eivät tätä olleet muut huomanneet, tuskinpa Pohjantähden arvostelijakaan, sillä itsekinhän pääsin siitä perille vain sen kautta, että olin niin vasta lukenut läpi Nummisuutarit. Riento saisi siis yksinään esiintyä tärkeänä paljastajana. Hengessäni jo nautin siitä, kuinka kolkkalaiaisten ja ennen kaikkea Pohjantähden arvostelijan naamat venyisivät huomenna pitkiksi.
Seuraavana päivänä istuin tärkeänä toimituspöydän ääressä ja saksien levätessä kirjotin arvostelua eilisestä näytännöstä. Aluksi puhuin ylimalkaisin ja juhlallisin sanoin tuosta "onnettoman kansallisrunoilijamme klassillisesta mestariluomasta" (lauseeni ihan notkuivat mahtavista atribuuteista, kuten tosisuomalaiseen tyyliin kuuluukin) ja aloin sitten närkästyneessä äänilajissa tehdä paljastuksiani. Tunsin olevani väkevän inspiratsionin vallassa ja kirjotin tästä aiheesta lähes kokonaisen palstan.
Juuri kun minun sen jälkeen tuli ryhtyä arvioimaan itse esitystä, jolloin edeltä opetellun fraasivarastoni piti astua käytäntöön, saapui toimistoon jollekin asialle eräs seurueen näyttelijöistä. Tällöin en malttanut olla tulkitsematta hänelle ihmetystäni siitä typistetystä asusta, jossa Nummisuutarit oli esitetty. Hän katsoi minua ensinnä harmittavan pitkään ja vastasi sitten välinpitämättömästi, että siinä asussa se on aina esitetty, siten se näytellään Kansallisteatterissakin ja sen on Bergbom siten muodostellut.