Poksis! Kansallisteatteri ja Bergbom! Se oli jo musertavampaa kuin jos itse Pohjantähden arvostelija olisi kaiken tämän takana ollut. Kiitin kohtaloani, joka suopean väliintulonsa kautta oli minut ajoissa pelastanut julkiselta skandaalilta. Näyttelijän mentyä revin kirjottamani liuskat nykkeiksi ja hautasin paperikoriin. Sitten kirjotin tavallisen vaatimattoman arvostelun kiittelevään sävyyn, sillä siten katsoin parhaiten välttyväni skandaalilta.
Jännityksellä odotin sitten seuraavan päivän Pohjantähteä, saadakseni sen arvostelua ja omaani verrata keskenään. Tyydytyksellä panin merkille, ettei niillä ollut juuri sanottavaa oleellista eroavaisuutta.
Arvosteluni ja vallankin siinä olleiden komeiden fraasien johdosta huomasin arvoni kunnon kolkkalalaisten silmissä tuntuvasti kohonneen. Se oli omiaan lisäämään rohkeuttani. Mutta Pohjantähden arvostelija oli seuraavalla kerralla, asettuessani teatterissa hänen rinnalleen, jos mahdollista entistäkin ynseämpi. Sulaa kateutta! ajattelin minä ja aloin käyttäytyä yhtä hillityn itsetietoisesti kuin hänkin. Voimakasta vastenmielisyyttä toisiamme kohtaan tuntien istuimme kaikissa näytännöissä puolittain selin toisiimme.
Kun seurue esitti Strindbergin "Kaarle kahdennentoista" ja minä ryhdyin siitä arvostelua kirjottamaan, muistin yhtäkkiä joskus jostain pääkaupungin lehdestä lukeneeni, että yleisö Tukholmassa oli ottanut mainitun näytelmän kylmäkiskoisesti vastaan, kun se ensi kerran esitettiin. No, mitäpäs muuta kuin että minä alotin arvosteluni näin: "Eilen illalla oli kolkkalalaisilla tilaisuus tutustua Strindbergin historialliseen näytelmään 'Kaarle kahdestoista', joka, kuten muistettaneen, otettiin Tukholman draamallisessa teatterissa sitä ensi kertaa esitettäessä sangen kylmäkiskoisesti vastaan." Kun taas "Jeppe, Niilonpojasta" oli kirjoitettava arvostelu, poimin minä konversatsionileksikosta joukon elämäkerrallisia tietoja Holbergista ja liitin ne kirjotukseni alkuun ikäänkuin noin vain ohimennen ja muistokaupalla. Vahingonilolla panin aina tällaisten tapausten jälkeen merkille, että ne olivat Pohjantähden arvostelijassa herättäneet pahaa verta. Silloin käänsi hän aina koko selkänsä minuun päin.
Schillerin "Maria Stuart" tuotti minulle sen sijaan koko lailla harmia. Elisabethin osaa esitti nuori ja mehevä neitonen ja minä miellyin häneen silmittömästi, jopa niin, että suosionosotuksissa unhotin kokonaan hillityn itsetietoisuuteni. Mikäpä niin ollen oli sen luonnollisempaa kuin että minä arvostelussani lauloin kokonaisen hymnin Elisabethin osan esittäjättärelle. Mutta Pohjantähden arvostelija sen sijaan moitti hänen näyttelemistään alusta loppuun. Ja koko sivistynyt Kolkkala oli tietysti samaa mieltä, sillä niin suuresti kuin minun arvoni olikin noussut, ei se kuitenkaan ollut vielä lähimainkaan niin pätevällä pohjalla kuin Pohjantähden arvostelijan. Ainoastaan toinen Riennon konttorineideistä oli minun kanssani samaa mieltä ja pelkäänpä pahoin, että hänkin teki sen ainoastaan minua miellyttääkseen, sillä olin ostanut hänelle piletin samaiseen näytäntöön.
Seuraavana iltana teatterissa heitti Pohjantähden arvostelija minuun olkapäänsä yli vahingoniloisen irvistyksen ja väliajalla tuli tupakkahuoneessa luokseni eräs tuttava, joka pahanilkisen ilmeen ottaen kysyi:
— Kuka tomppeli siellä teillä teatteria arvostelee?
— Miten niin tomppeli? — kysyin minä vastaan, kokien säilyttää kylmäverisyyteni.
— Kun ylistää Elisabethia minkä kurkusta lähtee, vaikka jokaisen olisi pitänyt huomata, että se osa esitettiin suorastaan mahdottomasti.
Muistin jonkun pääkaupunkilaisen teatteri- tai kirjallisuuspolemiikin yhteydessä äsken lukeneeni, että kaikki arvostelu on pohjaltaan subjektiivista ja että ehdottomaan objektiivisuuteen siinä asiassa on mahdoton päästä. Koettaen säilyttää kaiken itsetietoisuuteni vastasin minä siis: