Milloin ei pääkirjotuksen paikalle tai alakertaan ollut mitään tuorempaa, silloin — ja se oli tavallisinta — suollettiin reservistä noita viilekkeitä painoon. Luonnollisesti tuli reservi toisaalta pysyttää aina täysilukuisena, mutta sehän ei ollut konsti eikä mikään, kun toimituksella oli käytettävänään kokonaista kahdet sakset ja Santeri, mustesorminen ja pahankurinen painopoikamme, joka toinen päivä gummi arabicum’ista liotti tölkillisen liimaa.
Toisinaan minä kuitenkin halusin saada pääkirjotuksenkin paikalle jotain alkuperäistä ja "aktuellia". Mutta tämän hyvin luvallisen halun toteuttaminen oli sangen työlästä. Itseltäni ei juuri liiennyt aikaa niiden kirjottamiseen — jos olisin siihen pystynytkään, sillä Kolkkalan atmosfääri ei ole juuri erikoisen edullinen itsenäiselle aivotyöskentelylle. Syrjästä käsin sain kuitenkin toisinaan avustusta — varsinkin eräältä ajelehtivalta sanomalehtimieheltä, josta tuonnempana tulee puhe.
Kerran päivällistä syödessä tuumailin, mistä saisin huomiseen numeroon taas pitkästä aikaa omintakeisen pääkirjotuksen. Silloin tarjoutui eräs ruokavieraista, muuan kauppamatkustaja, kirjottamaan sen. Ilomielin tartuin hänen tarjoukseensa ja yön aikana kyhäsikin hän puolentoista vaaksan mittaisen artikkelin, nimeltä: "Epäkohtia kyydityslaitoksessamme". Se alkoi sanoilla: "Jokainen, joka on vähänkään matkustellut maaseudullamme, tietää kuinka kehnoon ruokahoitoon matkustaja useimmissa kestikievareissamme saa tyytyä, huolimatta siitä j.n.e." Se oli läpeensä kestikievarien ruuan ja makuusijojen morkkaamista. No niin, se tuli lehteen ja seuraavalla viikolla tuli parilta kiukustuneelta kestikievarinisännältä äkäset vastineet, joissa "kaiken maailman pruuviherrat" saivat kunniansa kuulla. Hiukan siivottuna tarjosivat ne tervetullutta palstantäytettä ja minä hykersin tyytyväisenä käsiäni, saatuani siten kolme kärpästä yhdellä iskulla.
* * * * *
Kaunokirjallisista alakerroista ei ollut puutetta, sillä toimitukseen tuli useita viikkolehtiä, joiden pääasiallisin sisältö oli kaunokirjallista laatua. Sopivia alakertoja sai siis niin paljon kuin vain ilkesi leikata eikä tarvinnut pelätä syytöksiä omankäden oikeudesta, sillä minkä hyvänsä lehden oli mahdoton väittää niitä alkuperäiseksi omaisuudekseen — nimittäin mikäli ne olivat suomennoksia.
Mutta olipa Riennolla yllinkyllin tarjona alkuperäistäkin kaunokirjallista avustusta. Penkoessani muutamana päivänä sanomalehtihyllyn laatikoita, löysin eräästä suuren joukon käyttämättömiä käsikirjotuksia. Ihmeissäni nostin ne pöydälle ja aloin niitä lähemmin tarkastella.
Ne olivat novelleja ja runoja, varustettuja tuntemattomilla nimillä ja nimimerkeillä. Päällimmäisenä kasassa oli jokseenkin tottumattomalla käsialalla kirjotettu kertomus "Korven Tuomas". Se oli hyvin orjallinen mukaelma Juhani Ahon "Maailman murjomasta". Sitten seurasi suuri joukko runoja. Luin ne kaikki läpi eivätkä ne olleet niinkään mitättömiä. Tapasin niistä esimerkiksi miltei jokaisesta tuon nykyaikaiselle suomalaiselle runolle välttämättömän, iki-ihanan kuvan "salmensuu", käytettynä vuoroin yksikössä, vuoroin monikossa. "Ah!" ja "oi!" huudahduksia ei niistä myöskään puuttunut. Niinikään tapasi niistä miltei kaikki muutkin kansallisen runon tuntomerkit: hämärän ja raukean lemmentuskan, modernin särkyneisyyden, sairaan sydämen, hyvin paljon unelmia, elämän väsymyksen ja kuolemantoivon. Erottelin niistä melkoisen joukon, samoinkuin suorasanaisistakin ja pistin ne reservilaatikkoon käytettäviksi tarpeen vaatiessa.
Ajatellessani, kuinka meillä on jo paljon sanomalehtiä ja kuinka kaikkien toimistoissa on laatikoittain julkaistaviksi lähetettyjä runoja ja novelleja, kustantajista puhumattakaan, en voinut olla tuntematta itseäni ylpeäksi kansani puolesta. Suotta emme olleet Kalevan kansan jälkeläisiä, sillä joka toinen mies ja nainen pystyy meillä runoja ja novelleja kirjottamaan. Ja jotka eivät kirjota, ne harrastavat muutoin tavalla tai toisella kaunotaiteita. Meillä on jo nyt estetikkoja lähes yhtä paljon kuin agronoomeja. Mikä toinen kansa pystyisikään siinä suhteessa kilpailemaan kanssamme!
Tällaiset mietteet saivat minut lopulta niin intoutumaan, että tavallinen kolkkalalainen turtuneisuus hävisi aivoistani, minä tartuin kynään ja kirjotin haltioituneen alakerran kansamme tulevaisuusmahdollisuuksista. Se loppui huudahdukseen: "Harjottakoot muut kansat armeijojaan, tehkööt teknillisiä keksintöjään ja levennelkööt kaupallaan ja elinkeinoillaan, me sen sijaan soitamme kanteleita ja runoilemme kaunisten järviemme partahilla."
Ajelehtiva sanomalehtimies ja ryysyfilosoofi.