Eräänä kesäpäivänä huomasin aamiaiselta palatessani toimituspöydällä Silanderin paikalla aukireväistyn, toimitukselle osotetun kirjeen. Silander oli nähtävästi minun poissa ollessani pistäytynyt toimistossa ja avannut sen. Vainuten jotakin lehteen kelpaavaa uutista levitin kirjeen eteeni ja aloin lukea sitä. Kirje oli kuitenkin yksityistä laatua ja kirjottaja — sanon häntä tässä vain etunimellään Juhoksi — osottausi olevan sama henkilö, joka pari päivää sitten oli onnellistuttanut Rientoa omintakeisella artikkelilla: "Mitä nuorisoseuroilta tätä nykyä vaaditaan?" Kirjeestä kävi selville, että hän oli aikaisemmin — ennen minun toimittajaksi tuloani — lähetellyt Rientoon kirjotuksia, joista hän nyt pyysi palkkiota. Osotteeksi ilmotti hän erään maalaispitäjän, jossa hän toistaiseksi ilmotti oleksivansa.
Tulin hieman uteliaaksi tämän itselleni ennestään varsin oudon avustajan suhteen, sillä kirjotuksistaan päättäen osottausi hän sangen sivistyneeksi ja tietorikkaaksi mieheksi.
Kun Silander seuraavan kerran näyttäysi toimistossa, tiedustelin hänestä lähemmin.
— Jassoo, etkö sinä ole sattunut hänestä koskaan kuulemaan? — ihmetteli Silander. — Hän on entinen ylioppilas, joka on ollut avustajana miltei kaikissa Suomen sanomalehdissä ja osaksi vielä Ruotsinkin lehdissä. Täällä Kolkkalassa hän on ollut vakinaisena aputoimittajana kummassakin lehdessä. Mutta hän ei viihdy kauan yhdessä paikassa, kovin viinaan menevä polonen kun on (tässä kohti katsoa luimautti Silander minua hieman arastellen, mutta minä säilytin totisen naaman). Mutta vaikka hän onkin ollut jo pitkät ajat aivan deekiksellä, on hän kuitenkin kaiken aikaa pitänyt ihanteen lippunsa korkealla. Ja kirjottamaan pystyy hän miltä alalta hyvänsä. Etupäässä kirjottaa hän kuitenkin kansanvalistus- sekä taloudelliselta alalta. Hänellä onkin mukana aina tilastollinen vuosikirja, jonka numeroilla hän tukee kansantaloudellisia päätelmiään.
Edelleen sain kuulla, että tuo merkillinen Juho aatteineen ja tilastollisine vuosikirjoineen elää usein viikkokausia katotonna ja leivätönnä. Helsingissä kertoi Silander hänen usein viettäneen; kylmiä syksyisiä öitä Hietalahden laivatokassa, missä hän oli kaivautunut kivihiilikasaan ja vetänyt katokseen tyhjän pakkilaatikon. Polvensa varassa oli hän siellä aamun sarastaessa kirjottanut artikkeleita maaseutulehtiin, joista monien karhuamisten tuloksena sai jos sattui jonkun mitättömän palkkion.
— Pitäisihän sille poloiselle meidänkin lähettää rahaa, mutta… — lopetti Silander kuvauksensa.
Tuo Silanderin "mutta" oli kyllin painava, että Juholle olisi voitu penniäkään lähettää. Viikon perästä häneltä saapui uusi artikkeli, joka tällä kertaa käsitteli maamme tuonnin ja viennin suhdatonta eroavaisuutta sekä mihin se lopulta johtaa. Samalla tuli myöskin uusi rahanpyyntikirje, jossa hän kertoi häätyneensä heinätöihin ruokapalkalla. Kun Riennon kassa varsinkin näin keskikesällä poti kroonillista tyhjyyttä, ei hänen kirjeensä tälläkään kertaa aiheuttanut mitään toimenpiteitä.
Seuraavassa hänen kirjeessään oli jo varsin liikuttava sävy. Hän kertoi muun muassa häätyneensä vaihettamaan housunsa ja kenkänsä huonompiin — takin hän ilmotti olevan jo siksi lopussa, ettei sillä voinut edes yhtä ruoka-ateriaa itselleen vaihettaa. Hän pyysi meitä Jumalan nimessä lähettämään edes sen verran rahaa, että hän pääsisi sieltä sydänmaasta ihmisten ilmoille. Mutta tälläkin kertaa oli tulos sama kuin edellisillä kerroilla. En edes omistani voinut lähettää, niin mielelläni kuin sen olisin tehnytkin, sillä oma palkkanikin oli kahdelta viime kuulta lähes kokonaan saamatta.
Mutta elokuun lopulla saapui Juho omassa persoonassaan muistuttamaan
Rientoa olemassaolostaan ja saatavistaan.
Istuimme Lundgrenin kanssa tavallisten askartemme ääressä, kun ovensuuhun ilmestyi pitkä ja suoraryhtinen mies, jonka ulkoasusta minä kohta panin merkille seuraavat seikat: olkapäille ulottuva tukka; pesemättömät kasvot ja pitkä parransänki; nukkavieru talvipalttoo, jonka ratkeimista pumpulitäyte pisti esiin; rajottuneet pieksusaappaat, joista varret nilkkaa myöten oli leikattu pois; pitkä, kuorimattomasta puusta leikattu ryhmysauva sekä lopuksi toisella käsivarrella mustunut pärekori, jossa punaisen rievun alta pilkisti leivänkannikoita ja kulunut kirja.