Kun olin esittänyt hänelle tilanteeni, mietti hän hetkisen ja nostaen sitten päänsä tyynystä vastasi:
— Räätäli Leinolla on Riennossa vuosi-ilmotus, josta hän ei vielä ole maksanut penniäkään. Kuitataan se sinun pukusi siihen.
No, olihan siinä minulle toki jotakin selkänojaa ja rohkeampana ryhdyin nyt odottamaan räätälipoikaa. Verraten pian hän toikin housut korjauksilta, esittäen samalla laskun. Käskin hänen viedä mestarilleen terveiset, että puvun hinta kuitataan Riennon ilmotuspalkkioon ja niine hyvineen lähti poika tiehensä.
Yksin jäätyäni tutkin housuja tarkoin ja ne näyttivät ani vähän korjautuneen. Miettiessäni, vetäisinkö housut heti jalkaani vai lykkäisinkö sen mahdollisesti syntyvine pettymyksineen tuonnemmaksi, kuului oven takaa kiivas koputus ja sisään astui räätälimestari Leino omassa persoonassaan.
Hänen hahmonsa oli pahaa ennustava, mikä ehdottomasti pani kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni.
— Tuota, kuulkaapas, herra Räisänen, eihän se ollut puhekaan, että se puku sillä tavalla maksetaan, — alkoi hän harmista vapisevalla äänellä ja sitten syyti hän suustaan kymmenisen minuuttia yhtä ja toista vähemmän hauskaa kuunneltavaa.
Kun hän vihdoin soi minulle sananvuoron, koetin minä selittää, että tarkotukseni oli ollut maksaa puku rehellisesti käteisellä, mutta kun en toivomukseni mukaan saanut palkkaani ulos, käytti herra Silander tätä keinoa. Sanani eivät suurestikaan rauhottaneet tasapainostaan joutunutta räätälimestaria, vaan alkoi hän nyt vimmatusti soimata Silanderia, joka "kuului yhtä menoa juopottelevan ja olevan ihan vararikon partaalla". Lopuksi otti hän surkeasti nöyrän sävyn ja pyyteli, että minä tunnustaisin velan omakseni ja pitäisin siitä huolen. Mitä ilmotusmaksuun tuli, niin se hänen oli muka suoritettava vasta vuoden lopulla — vaikka tosin aloinkin epäillä hänen koettavan luikerrella siitä kokonaan vapaaksi, kaiketikin tuota toivomaansa vararikkoa odotellessa.
Päästäkseni hänestä erilleni suostuin ottamaan velan omakseni. Se sai hänet hiukan tyyntymään ja poistumaan.
Tämä kohtaus oli saattanut minut siksi kuohuksiin, että yksin jäätyäni vedin kursailematta uudet housut jalkaani ja heittäydyin rennosti tuolille istumaan. Ne eivät ratkenneet. Mutta ahtailta ne yhä tuntuivat ja konkariaskeleita niillä ei ollut yrittäminenkään. Eikä niitä kaiken tapahtuneen jälkeen ilennyt lähettää enää korjattavaksikaan.
Tästä kaikesta johtuvan harmini purin Silanderiin. Kirjotin hänelle kirjelapun, jossa puhuin muutamia suoria sanoja, ilmottaen perinpohjin kyllästyneeni toimeen, jossa ei voinut elää edes kunnollisesti puettuna. Kirjeen lähetin heti palvelustytön mukana Silanderin kotiin.