Torninkatolla kyyröttävän vanhan Olavin uneliaat kasvot elostuivat hiukan, kun linnan ulkoportti lyötiin auki ja turkiksiin huolellisesti kääriytynyt lihavahko mies ajoi kulkusten helistessä parivaljakolla ulos. Se oli linnan vouti, herra Abraham, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli saanut ritarilyönnin Eerikki Pommerilaiselta. Hän oli syntyjään ruotsalainen, mutta oleskellut koko miehuutensa ajan Suomessa, missä hän oli mennyt naimisiin suomalaisen rälssimiehen tyttären kanssa. Avioliitostaan oli hänellä yksi tytär, Kristiina neito, joka asui vanhempainsa luona täällä Raaseporin yksinäisessä linnassa.
Olavi seurasi silmillään, kuinka kömpelötekoinen reki kuppelehti nietoksissa aivankuin alus myrskyssä. Kun ajaja hävisi Hirsipuumäen taakse, heitti vartia silmäyksen ympäri aution talvimaiseman, keksimättä millään taholla ainuttakaan liikkeellä-olijaa.
"Taisi ajaa Grabbakkaan", mutisi Olavi-vanhus itsekseen. "Suotta kai täällä värjöttelee, eihän nyt kuitenkaan ketään ole liikkeellä, ystävää paremmin kuin vihollistakaan", lisäsi hän ja alkoi varovasti kompuroida ahtaita kiertoportaita myöten alas.
Kun hän sisäportista astui linnanpihalle, jossa risteili käytäviä miehenkorkuisten lumivallien keskellä, laskeutui ritarisalin puolelta pihalle Kristiina neiti, kantaen kahta raskasta kynttilänjalkaa, joita hän vei palvelusväen tupaan puhdistettaviksi. Pihan keskellä sattui hän yhteen vanhan torninvartian kanssa.
"No, Kirsti neiti, huomenna on Luusin päivä ja ensi yönähän ne ovat taas henget liikkeessä. Muistakaapas asettua salpojen taakse heti iltamessun jälkeen tai muutoin käy kuten sille Suitian piialle minun nuorena ollessani."
"Kuinkas sille sitten kävi?" kysyi Kristiina ja pysähtyi hymyillen
Olavin eteen.
"Hänessä asui sama uteliaisuus kuin äidissämme Eevassa ja se se oli hänenkin turmionsa. Hän meni Luusin yönä ulos nähdäkseen henkien ohikulkua ja sille tielleen jäi."
"Katosiko hän ainiaaksi?" kysyi Kristiina jännittyneenä.
"Katosipa niinkin. Vasta seuraavana Luusin yönä ilmestyi Suitian portille, josta henget vuosi sitten olivat hänet joukkoonsa siepanneet, hänen tinasolkinen vyönsä."
"Kuinkahan se mahtoi siihen tulla?" ihmetteli Kristiina.