Jöns Maununpojan urotyö.

"Heh, heh, hee!" kaikui leveä naurun remakka Viipurin linnan vanhassa ritarisalissa, jossa eräänä maaliskuisena iltana v. 1555 oli joukko herroja ryhmittynyt juomapöydän ympärille pesävalkean ääreen.

Kaikista leveimmin hohotti muuan täyteläinen, parrakas ja iloisen näköinen mies, joka äänekkyytensä ja sukkeluuksiensa takia oli heti alussa päässyt seuran keskukseksi, vaikka joukossa olikin useita häntä arvossa ylempiä. Hän oli vallan nuorta rälssiä, nimeltään Jöns Maununpoika, Kelkkalan tilan haltia Viipurin pitäjästä. Tämän lisäksi oli hän äsken saanut kuninkaalta valtuuden Kivennavan ja Äyräpään voudinvirkaan.

"Syököön minut seitsemän ryssää, ellei se äijä vielä vanhoillaankin ole ovelampi kuin me kaikki yhteensä — niin, itse herra Klauskin mukaan laskettuna", huudahti hän naurunpuuskan tauottua.

Hymyillen katsahtivat kaikki Klaus Kristerinpoikaan, jonka tarmokkaat, mutta samalla kettumaiset kasvonpiirteet selvästi ilmaisivat älyä ja viekkautta. Mutta asianomainen ei ollut tietävinään tästä likimenevästä leikinlaskusta, vaan kääntääkseen keskustelun takaisin kuninkaan kirjeeseen kysyi rauhallisesti: "Ihanko tosissaan hän kirjottaa sellaista ja lupaa oikein reininviiniä meille lähettää?"

"No, saatte itse nähdä ja kuulla", lausui Ahtisten herra, Maunu Niilonpoika, joka nykyään hoiti linnan päällikkyyttä, ja pöydästä nousten poistui huoneesta.

Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hänellä kädessään Kustaa-kuninkaalta saapunut kirje. Näytettyään kaikille tuttua allekirjotusta "Göstavus", joka vankoin ja täsmällisin goottilaiskirjaimin oli piirretty hiukan vinoon tekstin alle, levitti hän paperin eteensä pöydälle ja alkoi hymyään hilliten lukea:

"Ja muutoin meistä tuntuu viisaimmalta, että meidän väkemme saapi joitakin väkeviä juotavia, joko paloviinaa, reininviiniä, simaa tahi pryssinkiä niin paljon että kukin saa hyvän humalan, jotta he sitten, kun joudutaan taisteluun vihollisen kanssa, olisivat sitä kärkkäämmät ja rohkeammat käymään kimppuun."

"He he he… hah hah haa!" vyöryi naurun jyrinä ympäri pöydän.

"Ukko näkyy tietävän, mikä voima viinassa asuu", lausui Kivennavan vouti. "Mutta hänen olisi myöskin pitänyt toimittaa sitä ainetta riittämiin asti — aivan yhtä riittävästi kuin tuolla itäkulmilla piisaa koirankuonolaislaumoja, joita vastaan meidät on tänne vartioiksi asetettu."