"Elähän nurise, veli Kivennapa", vastasi linnanpäällikkö, "sillä näiden sarkkojen sisällys on juuri Kyösti-ukon toimittamaa tavaraa. Toissa päivänä saapui näet Turusta kuninkaan laskuun kokonaista neljätoista aamia reininviiniä."
"No ei sitten muuta kuin: eläköön vanha Kyösti-kuningas!" huudahti herra Jöns. "Mutta entäs paloviina ja pryssinki?"
"Niitä meillä on ennestään jonkun verran tallella — ainakin parin kolmen tappelun varalle."
"Entäs onko ruutia, kuulia ja pyssyjä yhtä riittävästi varastossa?" kysyi Niilo Boije.
"Luulenpa niitäkin olevan meillä tarpeellisen määrän", ilmotti Maunu Niilonpoika, "vallankin mitä ruutiin tulee, sillä viime tammikuussahan me pääsimme vihollisista parin ruutitynnyrin hinnalla."
"Niiden kävi kuin faaraon sotajoukon ennen, upposivat mereen koko kymmentuhantinen joukko", arveli Kelkkalan herra. "Kyllä maar ensi kesänä saadaan silakat ja turskat lihavina."
"Oliko siinä jotakin sotajuonta teidän puoleltanne vai itsestäänkö meri heidät nieli?" uteli Niilo Boije, joka vasta äsken oli Länsi-Suomesta tänne saapunut.
"Omasta itsestään meille Viipurinlahti sen palveluksen teki", virkkoi linnanpäällikkö, "jää yksinkertaisesti murtui heidän allaan, kun he yhteen läjään ahtautuneina kokoontuivat Revonhännän selälle. Ja olipa todentotta sitä molskahusta nautinto katsella täältä linnan muureilta, kun tiesi niiden pakanain taas tulella ja miekalla maakunnassa riehuneen, ryöstäen, kiduttaen, naisia raiskaten ja lapsia surmaten, kuten heidän tapansa on aina ollut."
"Kymmenentuhatta partaa yhdellä iskulla — kiitos sinulle, Viipurinlahti!" lausui herra Jöns ja tyhjensi sarkkansa. "Mutta olikos siellä kuninkaan kirjeessä muita yhtä otollisia ja maistuvia keinoja vihollisen vastustamiseksi?"
"Kyllä, vaikk'ei niin makua hiveleviä", vastasi herra Maunu, jonka edessä kuninkaan kirje oli vielä levällään.