Antti Matinpoika ei pohjaltaan missään suhteessa eronnut tavallisesta aliupseerista. Hänen harrastustensa ainoana päämääränä oli ollut oman ruotunsa mahdollisimman mallikelpoinen harjottaminen. Komentaa: musketti olalle! tai: käännös oikeaan! tai: eteenpäin mars! oli hänelle ollut tärkeintä elämässä sekä samoin astua ruotunsa etupäässä suorana ja jäykkänä niin leiriharjotuksissa kuin taistelussakin. Isänmaa oli hänelle ollut sama kuin oma ruotunsa tai korkeintaan oma rykmenttinsä. Mitä sen ulkopuolella oli, siihen nähden hän saattoi suhtautua jokseenkin yksikaikkisesti.
Vasta Pultavan tappelun jälkeen vankeuteen jouduttuaan hänelle oli käsite isänmaa selvinnyt laajemmassa ja syvemmässä mielessä kuten kaikille hänen onnettomuustovereilleenkin. Kun hän oli kaukana vihollismaan sydämessä saanut elää kituuttaa vierasten ihmisten ja outojen olojen keskellä, oli kotimaa omine oloineen ja ihmisineen kohonnut ihanana kangastuksena hänen mieleensä. Sen siintävät järvet ja loivat kunnaat, joiden rinteillä elokuhilaat syyskuun auringossa puunsivat, savuavat riihet, kaivonvintit ja jyrkkäkattoiset kirkot pihlajain siimeksessä, sen harvasanaiset ja vakavat mutta lämminkouraiset ihmiset olivat tällöin näyttäytyneet hänelle uudessa valaistuksessa. Silloin hänessä oli syttynyt väkevä ikävä kotimaahan. Hän oli karannut vankeudestaan ja sanomattomien vaikeuksien läpi vaeltanut takaisin synnyinmaahansa. Mutta sekin oli jo suurelta osalta ehtinyt joutua vihollisten valtaan ja miltei kaikkialla kohtasi häntä hävityksen autius. Hän oli uudelleen astunut sotariviin taistellakseen, ei nyt enää itse taistelun vuoksi ja viran puolesta, vaan kärsivän kotimaan puolesta.
Kun sitten Napuella Porin rykmentin tähteet sekä vielä parin muun rykmentin jäännökset joutuivat hänen johdettavikseen, tunsi hän yhtäkkiä kuin kasvaneensa ja laajentuneensa. Kuin paimenetta jääneet lampaat ryhmittyivät nuo vihollismerestä pelastuneet miehet hänen ympärilleen ja johtaja-aseman velvotuksesta marssi hän heidän edellään, vaikka hänellä ei ollutkaan selvillä, minne oli kulettava ja vaikka hän haavojensa painosta oli joka hetki sortua maahan. Umpimähkään samosi hän eteenpäin halki metsien ja soiden, myrskyn vinkuessa korvissa ja lumituiskeen soentaessa silmiä. Melkein kaikilla heistä oli haavoja ja yksi toisensa jälkeen sortui miehistä hankeen. Mutta pysähtymättä ja keltään neuvoa kysymättä samosi Antti Matinpoika eteenpäin.
Taistelutantereen jätettyään oli hänen mielessään alkanut elää päällikkönsä kysymys: "Onko tämä kansa kokonaan häviöön tuomittu?" Ylenmääräisen nääntymyksensä painamana olisi hän niin mielellään heittäytynyt pitkälleen ja hautautunut pehmeään lumeen, mutta tuo tulikirjaiminen kysymys pidätti häntä siitä. Hänestä tuntui, että jos hän heittäytyy hankeen, silloin on tuo kysymyskin ratkaistu: Suomen kansa on häviöön tuomittu! Pimeydestä, myrskystä ja uupumuksesta huolimatta tarpoi hän pysähtymättä eteenpäin, sillä hän tunsi hartioitaan painavan koko Suomen kansan kohtalon.
Kuinka kauan ja mihin suuntaan he olivat kulkeneet, siitä kenelläkään heistä ei ollut aavistusta. Antti Matinpojan katse oli koko ajan ollut suoraan eteenpäin terotettuna ja vihdoin näki hän pimeyden keskeltä tulen vilkkuvan. "Tuli!" huudahti hän ja "tuli! tuli!" toistivat hänen miehensä ponnistaen viimeiset voimansa sitä saavuttaakseen.
* * * * *
Antti Matinpojasta ja hänen miehistään tapahtui kaikki kuin sadussa. Kun he luulivat olevansa jo tuomitut menehtymään lumikinoksissa, löysivät he lämpimän tuvan, jossa oli juuri kuin heitä varten levitetty olkia lattialle ja jossa heitä odotti lämminleipä, naurishaudikkaat ja kylpy. Ja kun tulen loimossa lumi ja jää oli sulanut heidän vaatteistaan ja haavoja alkoi kirvellä, nosti vaari esiin tukun valmiiksi leikeltyjä haavansiteitä ja kopeloitsi nurkkakaapistaan kaikenlaisia lievittäviä voiteita ja salvoja.
Kun he olivat syöneet, kylpeneet ja haavansa hoitaneet, heittäytyivät miehet oljille toinen toisensa viereen ja vaipuivat kohta kuoleman kaltaiseen uneen. Mutta Antti Matinpoika valvoi vielä, istuen uunin vieressä, mihin vaari tuon tuostakin lisäsi puita. Ulkona vinkui vielä myrsky ja miehet valittelivat unissaan, mutta Antti Matinpoika tunsi mielessään harvinaista tyytyväisyyttä ja onnea. Hänestä oli kuin olisi hän omalla pelastumisellaan samalla pelastanut koko Suomen kansan häviöstä.
Hän ei ollut montakaan sanaa vaihettanut vaarin kanssa, joka yhä edelleen istui rahilla uunin pielessä, kyynärpäät polviin nojaten ja kasvoillaan järkkymätön rauha. Antti Matinpoika tunsi hänen läheisyydessään olonsa lapsenomaisen turvalliseksi. Vaari esiintyi hänelle aivan erikoisessa valossa kuten kaikki muukin tänä merkillisenä päivänä. Hän näki hänessä kansansa menneiden sukupolvien edustajan, samoinkuin hän äsken lumipyryssä eteenpäin hoippuessaan oli tuntenut itsessään kantavansa koko nykyisen sukupolven kohtaloa. "Kaikki on siis täksi kertaa menetetty?" katkaisi vaari vihdoin äänettömyyden.
Hän sanoo: täksi kertaa, ajatteli Antti Matinpoika ja vastasi: