Mutta hänen ympärillään soivat kesäiset äänet, täynnä hedelmöittymisen ja kasvamisen riemua. Aurinko paistoi niin rehevästi ja herttaisesti kuin ei koskaan ennen, metsä oli tulvillaan lintujen laulua ja kukkivat kedot hyönteisten surinaa. Pihakoivu näytti tuuheammalta kuin koskaan ennen ja aivankuin tuota murehtivaa miestä uuteen elämään kutsuakseen asettui sen latvaan käki ja kukkui niin helisevän riemuisasti kuin ei se kyllikseen olisi voinut rauhan päivää ylistää.
Lauri oli liian nuori pysyäkseen kuurona näille houkutteleville kesän äänille. Hän nosti päänsä ja ensimäisenä sattui hänen katseensa tyttöön, joka istui maassa häntä vastapäätä ja levotonna kaivoi sormellaan hiekkaa, ikäänkuin odotellen häntä vapautuvaksi synkkyyden vallasta. Se oli koditon neitonen, vailla kaikkia omaisia kuten hänkin. Ruotsista palatessaan oli Lauri tavannut hänet Tornion tienoilla suuressa kotimaahan pyrkivien pakolaisten joukossa. Vaistomaisesti olivat he silloin lyöttäytyneet toistensa seuraan. Käytyään ensin tytön kotiseudulla, jossa he eivät tavanneet ketään tämän omaisia eikä sukulaisia, olivat he yhdessä vaeltaneet Laurin syntymäsijoille.
Kun he nyt pitkään ja ääneti katsoivat toisiinsa, vihkiytyivät he samalla toisilleen, alkaakseen uutta elämää miehenä ja vaimona. Se oli sananmukaisesti tyhjästä alkamista, kuten oli laita tuhansien muidenkin kotien raunioilla. Kuinka jokapäiväinen elämä silloin kaiken puuttuessa saatiin uudelleen tavallista uraansa kulkemaan, sitä on myöhempien, rauhassa ja hyvinvoinnissa kasvaneiden sukupolvien työläs käsittää. Mutta ne harvat, jotka tuon koettelemusten ajan kestäen olivat säilyneet sodan, kylmän, nälän ja kulkutautien kourilta, kävivät työhön täynnä uskoa ja tulevaisuuden luottamusta. Ja koko luonto, joka äsken oli liittoutunut vihollisten kanssa, koetellakseen tulevaisuuden varalle, kuinka paljon tämä kansa kykeni kestämään ja oliko siitä täyttämään historiallista kutsumustaan, palkitsi nyt, ikäänkuin tyytyväisenä kokeilujensa tuloksiin, entistä suopeammin ja runsaammin ihmisten työn. Harvoin on nähty niin hedelmällistä aikaa kuin nuo isonvihan jälkivuodet. Kilvan kantoivat silloin hedelmää vaimot ja pellot, ja niin kohosivat kodit jälleen raunioistaan, vuosi vuodelta laajenivat viheriöivät vainiot, metsistä kaikuivat jälleen karjojen kellot yhdessä paimentorvien kanssa ja tanhuilla leikkivät taajat lapsilaumat.
Uudelleen rakennetussa kotitalossaan eli Lauri lukuisilla perillisillä ja monilla satoisilla kesillä siunattuna parhaita miehuusvuosiaan, kun jälleen puhkesi sota Venäjää vastaan. Tällöin saattoi Lauri jo lähettää vihollista vastaan vanhimman poikansa, joka kaatui Lappeenrannan luona. Mutta sotaa ei kestänyt kauan ja jälleen jatkuivat rauhanvuodet. Niiden kuluessa vaurastui ja lisääntyi Lauri yhä, niin että hänen kotinsa ympärille vähitellen yleni kokonainen kylä, jossa asui pelkästään hänen heimolaisiaan ja jälkeläisiään. Kuin vanhan testamentin patriarkka eli hän heidän keskellään ja saavutti sangen korkean iän. Hän oli jo täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta, kun jälleen alkoi idästä päin sodan vaara maata uhata.
Silloin, kesäisenä sunnuntai-iltana, istuskeli lukuisa heimo kantatalon pihalla, keskustellen ajan kuulumisista sekä kuunnellen vaaria, joka tuvanportaalla istuen kertoili heille kokemuksiaan pitkän elämänsä varrelta. Kun he päivittelivät tulossa olevia vaikeita aikoja, lausui vaari:
"Mitä te luulette toden tullessa kestävänne, kun jo kuulopuheista vaikertelette? Jollei meillä olisi vastamäkiä noustavana, niin hukkaanhan me silloin joutuisimme."
"Mutta jos tulee taas sellaiset ajat kuin isonvihan aikana, niin mikä meidät silloin periikään!" lausui yksi vaarin vanhimmista miniöistä.
"Jos tulisi, niin kestettävä se olisi niinkuin on ennenkin kestetty", virkkoi siihen vaari. "Mutta tuskinpa sellaista aikaa on minkään kansan elämässä muuta kuin yhden kerran. Niin minä ainakin uskon. Kyllä silloin tuli itse Jumalakin näkemään, että tämä kansa kestää."
Ja ikäänkuin hän, joka oli kovan ajan yli elänyt, olisi itsessään tuntenut kaiken sen teräksisen tarmon ja sitkeän juurevuuden, jonka nojalla Suomen kansa oli siihen päivään säilynyt, kasvanut ja lisääntynyt, lausui hän hetken kuluttua painokkaasti:
" Ei tätä kansaa hävitetä!"