"Minne sinä… etkö sinä tulekaan?" huusi Lauri murtunein äänin.
"Huuti, poika!" ärjäsi Tuomas. "Elä sinä neuvo esimiehiäsi! Minä palaan miehiäni kokoamaan, sillä kapteeni ja vänrikki ovat hukkuneet myrskyyn ja komppania on minun vastuullani. Ymmärrätkö? Mars!"
Lauri lähti menemään, mutta uoman pohjalle tultuaan pysähtyi hän ja kääntyi nähdäkseen vielä kerran vanhinta veljeään. Tuomas seisoi äyräällä ja huomatessaan Laurin pysähtyvän, lähti hän nyrkki pystyssä ontumaan kohti.
"Etkö sinä, sen nulikka, aio totella esimiestäsi!" karjui hän.
Silloin kääntyi Lauri ja lähti läähättäen juoksemaan edessään häämöttävien miesten perään.
* * * * *
Kesä alkoi olla kukkeimmillaan, kun Lauri kohta rauhanteon jälkeen palasi kotinsa raunioille. Paljon siellä ei ollut entisestä jälellä. Mutta kaivonpylväs, joka siellä Norjan tuntureilla unenhoureissa oli niin itsepintaisesti hänen mieleensä palannut, seisoi vielä pystyssä, vaikkakin pahasti kallellaan. Ämpäri riippui niinikään entisellä sijallaan, mutta läpi lahonneena ja sammaltuneena. Sauna ja aitta ilman ovia olivat myöskin jälellä, mutta muista huoneista ainoastaan kivijalat sekä kasa sammaltunutta tuhkaa. Pihamaalla kasvoi ruoho korkeana ja koskematonna ja pelloilla ylenivät rehevinä pajupensaat. Aitan kynnyksen alla kasvoi tuuheita horsmia ja tupaan vievästä polusta ei ollut haamuakaan jälellä.
Niin, se polku, jota hän varhaisesta lapsuudestaan oli äidin nähnyt kumarana ja toimeliaana astelevan, se oli hävinnyt, kuten kaikki muukin! Ja äiti itse? Hävinnyt teille tietämättömille, kuten toisetkin omaiset! Piilopirtistäkin olivat vain rauniot jälellä, joten vihollinen oli sinnekin tiensä löytänyt.
Kun olisi edes äiti ollut vielä elossa, niin tämän ylimenon olisi jaksanut paremmin kestää! Hän oli nuorin lapsiparvesta ja siis lähinnä äitiä. Miksi hän ei saanut kuolla sinne tuntureille, jonne Tuomaskin jäi satojen muiden suomalaisten kera?
Mieli mustana istui hän kaivon vierellä ja painoi päänsä alas. Hän olisi halunnut itkeä, hartaasti ja sydämen pohjasta, kuten poikasena jotakin vääryyttä kärsiessään, mutta itku ei puhjennut lähteistään ja niin hän äänetönnä ja synkkänä tuijotti eteensä.