Vasta tammikuun 12:ntena päivänä pääsin lähtemään liikkeelle ja kuljin Juhon sekä majoitusmestari Kustaa Gisselkorssin kanssa Houtskariin. Oli sunnuntaipäivä ja jumalanpalveluksen aika, kun tulimme Houtskarin kirkolle, jonka vuoksi menimme kuulemaan pastori Muntinin saarnaa. Kirkosta tultuamme ympäröi meidät joukko Hönsnäsin kylän talonpoikia, jotka alkoivat meitä haukkua ja panetella ärsyttäen lopuksi muutkin seurakuntalaiset meidän kimppuumme. Kun sanat eivät heitä vastaan auttaneet, sieppasin minä kiukuissani yhden mukanamme olevista kranaateista ja iskin sen kirkkomäkeen. Se räjähti ja suinpäin pakenivat talonpojat yksi sinne, toinen tänne. Mutta me lähdimme rauhassa tiehemme. Vierailtuamme papin luona ajoimme illalla hänen hevosellaan Saverkeitin saarelle, missä menimme erääseen taloon pyytämään yösijaa. Isäntä vastasi röyhkeästi, ettei hän uskalla kaikenlaisia maankiertäjiä taloonsa ottaa. Ajoin silloin isännän ja kaiken hänen väkensä paljain jaloin ulos pihalle. Yöksi emme taloon kuitenkaan jääneet, vaan ajelimme sinä yönä läpi puolen pitäjää ja palasimme sitten pappilaan.
Seuraavana päivänä sain kuulla, että pitäjäläiset olivat koonneet paloveroksi venäläisille 363 kupariplootua, joita säilytettiin kirkossa, kunnes he veisivät ne Turkuun. Lähetin nyt kiertokapuloita liikkeelle ja kutsuin pitäjäläiset koolle. Kun heitä seuraavana päivänä saapui miehissä kirkolle, pidin heille puheen ja osoitin, mikä kavala sotajuoni tuossa vihollisen paloverojutussa piili. Sillä maksettuaan venäläisille veroa joutuisivat he tavallaan alamaisen suhteeseen, jolloin vihollinen kyllä osaisi heidän niskoilleen sälyttää toisen toistaan raskaamman rasituksen. Puhuessani käytin vertauksena viiniä, joka kyllä aluksi on makeata ja suloista, mutta huomaamatta viekin nauttijaltaan järjen päästä ja jalat alta. Muistutin heille myöskin sitä uskollisuudenvalaa, jonka he olivat kuninkaalleen vannoneet ja mihinkä se heitä velvoitti.
Tämän jälkeen tein heille seuraavan ehdotuksen. Kirjoittaisin heidän puolestaan Turkuun ruhtinas Galitzinille ja pyytäisin häntä lähettämään pienen saattojoukon hakemaan rahoja, koska he (seurakuntalaiset) eivät suomalaisten sissien takia muka itse uskaltaisi niitä tuoda. Lupasin lyödä saattojoukon ja ottaa rahat sekä antaa niistä puolet takaisin pitäjäläisille itselleen ja toisen puolen pitää itse tovereineni. Talonpojat suostuivatkin tähän ehdotukseen.
Mutta jo seuraavana päivänä, juuri kun minun piti laittaa matkaan Galitzinille menevä kirje, kokoontuivat talonpojat jälleen kirkolle, ottivat rahansa kirkosta ja käskivät meidän paikalla korjata luumme pitäjästä tai muuten kutsuisivat he venäläiset meidän niskaamme. Suurinta suuta piti eräs Jakob Erson Houtskarin Koivusaaresta rehennellen muun muassa näin:
»Yksistään meidänkin kyläläisissä on miehiä lyömään käpälämäkeen vaikka viisikymmentä suomalaista sotamiestä, ja sinä tulet tänne muutaman miehesi kanssa meitä komentelemaan!»
Heti, kun hän oli päästänyt suustaan nämä sanat, viritin minä muskettini hanan ja karjaisin hänelle:
»Paikalla polvillesi ja lue isämeitä, sillä sinä olet kuoleman oma!»
Jollei hän vitkastelematta olisi tehnyt niinkuin käskin, olisin varmasti ampunut. Mutta nyt annoin minä sen sijaan hänelle musketin perällä muutamia iskuja. Sen jälkeen otin heidän rahansa ja vein ne takaisin kirkkoon. Pelästyksissään lupasivat silloin pitäjäläiset olla minulle uskollisia. Sitä vastoin pyysivät he, etten heidän pitäjässään kävisi venäläisten kimppuun luvaten puolestaan toimittaa minulle heti tiedon, milloin venäläisiä minun täällä ollessani ilmestyisi paikkakunnalle, että minä ajoissa tietäisin laittautua tieheni.
Tämä sopimuksemme ei kuitenkaan kestänyt kuin pari päivää. Sillä kun Nauvossa käytyäni olin paluumatkalla ja tulin Houtskarin pitäjän Kivimaan saarelle, kuulin muuatta taloa lähestyessämme kyytipojalta, että taloon oli kokoontunut kokonainen joukkue miehiä, jotka aikoivat ottaa minut kiinni ja jättää venäläisten käsiin. Pysäytin hevosen tielle lähelle taloa, ja kun pihalla näin muutamia miehiä, huusin heille, että tässä minä olen, pankaa nyt päätöksenne toimeen. Silloin lähti joka sorkka yksitellen tai pienissä ryhmissä tiehensä. Mutta minä menin sisälle ja pidin isännälle ankaran rippisaarnan käskien hänen ilmoittaa pitäjäläisilleen, että jos he laittavat esteitä tai koettavat vahingoittaa meitä, joiden tulee välittää tietoja Ahvenanmaalle ja Tukholmaan, niin olen mies hävittämään heidän kotinsa ja kontunsa maan tasalle.
Tämän jälkeen ei kukaan uskaltanut asettua enää minua vastaan. Oleskelin sitten edelleenkin koko talvisydämen täällä Turun saaristossa, kävin eri suunnilla tiedusteluretkillä, uskaltautuen joskus manterellekin aivan Turun lähistöön, ja lähettäen ahkeraan raportteja Ahvenanmaalle. Kyyti- ja ruokarahoiksemme saimme Ahokkaan kanssa tältä talvikaudelta ainoastaan 30 karoliinia kuparissa.