Palasin suin päin majalle, herätin toverini ja ilmoitin hänelle tämän iloisen uutisen. Kiireesti viskasimme nyt rensselit ja musketit selkäämme sekä lähdimme pitempiä siekailematta tuulena taipalelle. Ja totisesti nyt hävisi ruumiistamme öinen kylmyys, kun me kaikki jänteremme jännittäen riensimme epävakaisten jääröykkiöiden yli hyppien toiselta keikkuvalta jääteliltä toiselle. Uskomattoman pian ja onnellisesti suoriuduimme tuosta penikulmaisesta taipalesta. Kun pääsimme Enklingen rantaan, nousi aurinko ja samalla alkoivat jääröykkiöt liikehtiä etelää kohti. Muutamaa hetkeä myöhemmin loiskahteli meri taas vapaana takanamme.
Enklingessäkin olivat useimmat surmalta säästyneet asukkaat palanneet koteihinsa ja heidän luonaan saimme nyt tervetullutta hoivaa vaivojemme jälkeen. Viivyimme sitten saarella kokonaista kaksi viikkoa, sillä yhtämittaisten myrskyjen ja ajojäiden takia oli meidän mahdotonta ennemmin jatkaa matkaamme. Mutta hätäkös meidän oli täällä ihmisten ilmoilla oleskella, kun ei lisäksi vihollisestakaan tänä kelirikon aikana ollut pelkoa.
Vasta kuukauden lopulla lähdin Enklingestä liikkeeseen toverini palatessa takaisin Ahvenaan. Risteilin sitten siellä ja täällä saaristossa, missä pääasiallisesti koetin kuulustella Riikaa. Björköön saarella kertoi muuan vanha kalastajapari, että heidän luonaan oli syksyllä majaillut eräs vihollisten käsistä päässyt suomalainen tyttö. Sydämeni rupesi rajusti lyömään tämän kuullessani ja kiireesti aloin udella heiltä lisää. Tyttö ei ollut paljon puhunut vaiheistaan, mutta heidän kuvailemansa tytön ulkomuoto sopi täydellisesti Riikaan. Sitäpaitsi hän oli saapunut heidän luokseen Kumlingesta tullen muutamana kolkkona syysyönä pienellä venepahasella. Aika sitäpaitsi sopi myös täydellisesti yhteen sen kanssa, jolloin Riika oli minulta hävinnyt. Minne hän sitten oli joutunut, siitä ei vanhuksilla ollut minkäänlaista tietoa. Kun vihollisia oli ilmestynyt Björkööhön, oli tyttö lähtenyt kiireesti pakosalle. Minnepäin hän oli kulkunsa suunnannut, sitä he eivät voineet sanoa. Mutta minulle olikin tällä hetkellä tärkeintä ja rohkaisevinta varma tieto siitä, että Riika oli vielä elossa. Nyt en enää ollenkaan epäillyt tapaavani hänet vielä joskus.
Saaristosta ohjasin kulkuni Taivassaloon, jossa sain vaihdetuksi päälleni talonpoikaisvaatteet. Muskettini ja miekkani piilotin myöskin tänne ja mukaani otin ainoastaan pistoolit, jotka säilytin sarkatakkini poveen. Lisäksi vielä ryhmysauva käteen ja vasen jalka hiukan ontuvaksi, ja niin olin valmis liikkumaan manterella vakoilijatoimissa. Taivassalosta kuljin sitten viattomana kerjäläisukkona Uuteenkaupunkiin, jonka edustalla majaili venäläinen kaleerilaivasto, minkä lukumäärästä ja taistelukuntoisuudesta minun onnistui urkkia tarkka selko. Niinikään liikuin kaupungin ympäristöön majoitetun vihollisen jalkaväen keskuudessa kerjäillen ja ilvehtien sotamiesten kanssa. He tarjoilivat minulle viinaa ja minä olin muutamasta ryypystä tulevinani täyteen humalaan, laulaa renkuttelin ja puhuin puuta heinää. Sanani sovitin kuitenkin koko ajan niin, että heidän vastauksistaan sain poimituksi useita tärkeitä tietoja.
Lokalahteen palattuani kirjoitin saamistani tiedoista tarkan raportin, jonka lähetin kreivi Taubelle erään Ruotsiin lähtevän lokalahtelaisen laivurin mukana. Sitten kuljin Turun lähistölle, jossa vakoiluliikkeeni tukikohdaksi otin Raision. Mainitun pitäjän nimismies Silvan sekä hänen poikansa ylioppilas Antti Silvan olivat luotettavia suomalaisia sekä isänmaan asialle uskollisia. He valmistivat minulle tallinsa luhdissa mukavan oleskelupaikan, jossa päivisin loikoilin pannen kokoon raporttejani yöllisiltä vakoiluretkiltä palattuani. Talossa pistäytyi usein vihollisten kuriireja tai pienempiä joukkokuntia, jotka olivat matkalla Turusta pohjoiseen tai päin vastoin. Mutta minä olin luhdissa täydessä turvassa tarkastellen luukun kulmauksesta, mitä pihalla tapahtui. Ruokaa toimitti nimismies poikineen minulle riittävästi. Täällä oleskelin sitten lähes toukokuun loppuun ja toimitin tällä ajalla useita raportteja kaikesta, mitä vihollisarmeijassa tapahtui. Raportit välitti ylioppilas Silvan Rymättylään, josta sikäläiset kalastajat kuljettivat ne Ruotsiin.
Raisiolaisen päämajan jätettyäni kuljeskelin taasen pohjoista kohti. Lemulla ollessani loppui minulta paperi ja lakkani oli myös vähissä. Kun pitäjässä silloin oleskeli yksi ainoa herrasmies, papin tehtäviä toimittava maisteri Turonius, päätin kääntyä hänen puoleensa paperia pyytääkseni. Mutta kun en ollenkaan tuntenut hänen mielialaansa ja kun kirkonkylällä majaili joukko venäläisiä, en uskaltanut omana itsenäni mennä tuota paperiasiaa toimittamaan. Kirjoitin siis pienelle paperipalalle, joka minulla vielä oli jäljellä, seuraavat sanat: »Korkeasti oppinut Herra Maisteri! Pyydän nöyrimmästi, että möisitte rengilleni, joka teille tämän kirjelapun tuo, hiukan paperia ja lakkaa, joiden puutteessa nykyjään olen. Kunnioituksella: Tapani Löfving».
Kirjelapun pistin taskuuni ja ottaen metsästä näön vuoksi havutaakan selkääni, sillä oli lauantaipäivä, lähdin pappilaan. Annettuani kirjeen maisterille kysyi hän sen luettuaan:
»Missäs sinun isäntäsi on?»
»Hän piilottelee tuolla kylän laidassa metsässä», vastasin minä.
»Mene nyt kiireesti ja sano hänelle, että tänne pappilaan saapuu koht'sillään majailemaan kenraalimajuri Golovin, jonka vuoksi sinun isäntäsi on parasta olla varuillaan.»