Hän haki kiireesti paperia ja lakkaa sekä toi vielä lisäksi leivän ja kimpaleen lihaa, mitkä hän käski viedä Löfvingille. Maksua hän ei ottanut, vaan käski minun kiirehtiä isäntäni luo. Minä en kuitenkaan pitänyt kovinkaan suurta kiirettä, vaan kuhnailin pihalla pappilan renkiä puhutellen, kunnes näin kenraalin lähenevän taloa. Saattueena hänellä oli kersantti ja kuusi rakuunaa. Avasin heille portin ja nöyrästi lakkiani nostaen ajattelin:
»Aijai, Tapani, ollapa sinulla nyt parikaan vantteraa toveria, niin sieppaisitpa tästä sievoisen saaliin, sillä eipä kiertelevän sissin ole sallittu joka päivä vihollisen kenraaleja vankinaan kuljettaa.»
Mutta sain tyytyä vain painamaan portin kiinni, jonka jälkeen lähdin maisterilta saamaani leipää syödä jytystellen astelemaan poispäin.
Kiertelin tämän jälkeen jalkaisin tai kalastajain veneissä siellä ja täällä Turun saaristossa. Rymättylässä sain kesäkuun 10:ntenä kreivi Taubelta tulleen kirjeen, jossa minua kehoitettiin edelleenkin hankkimaan tietoja vihollisten puuhista. Kreivi kertoi Hänen Ylhäisyytensä prinssi Fredrikin luvanneen minulle yliupseerin arvon, jos toimeni hyvin onnistuvat. »Hyvä on», ajattelin minä, »he eivät tule odotuksessaan pettymään.»
Päätin nyt jälleen kurkistaa itse vihollisen päämajaan ja pistäytyä siis Turussa. Kerjäläisasuani lisäsin tällä kertaa vielä siten, että suljin vasemman silmäni, pidin suutani hiukan vinossa sekä ryiskelin yhtämittaa vanhan miehen köhä-yskää. Kainalossani oli tietysti säkkirähjä ja kädessäni keppi. Näin varustettuna nousin kauniina kesäkuun aamuna Aurajoen rannalle, minne olin saapunut muutamien kalankaupalle tulleiden rymättyläläisten venheessä.
Kiertelin nyt siellä ja täällä kaupungilla kerjäillen vihollisen sotilailta ja tehden havaintoja, jotka, sen uskallan vakuuttaa, yhdestä silmästäni huolimatta eivät suinkaan jääneet puolinaisiksi. Kun päivä oli kulunut jo sivu puolen, päätin pistäytyä kurkistamassa linnaankin, jossa ruhtinas Galitzin esikuntineen majaili. Linnan portilla oli vilkas liike, siitä kun kulki edestakaisin sekä venäläisiä sotilashenkilöitä että anomusretkillä liikkuvia suomalaisia. Heidän mukanaan pääsin vartijain estämättä linkkasemaan linnanpihalle.
Galitzin seurueineen asui uuden linnan itäisessä siipirakennuksessa, missä itse Galitzinin hallussa olivat ne ylimmän kerroksen huoneet, joissa Pietari Brahe aikoinaan oli asustanut. Muut linnan osat olivat joko viljasäiliöinä tai sotilasten ja vankien asuntona. Tiesin, että noihin vanhan linnan synkkiin komeroihin oli suljettu monta suomalaista pappia ja isänmaallista virkamiestä, joita syystä tai toisesta ei oltu Venäjälle raahattu.
Mutta pihalla ei minulla ollut aikaa pitkiin tarkasteluihin, vaan soluin muiden puheille pyrkijäin mukana ahtaita kiertoportaita ylimpään kerrokseen. Kenenkään estämättä pääsin aina Galitzinin vastaanottohuoneeseen, jossa oli itse ruhtinas adjutantteineen sekä joukko kirjureita. Pysähdyin ovenpieleen toisten taakse ja avonaisella silmälläni Galitzinia tarkastellen ajattelin itsekseni: »Hauskaa tavata taas, ruhtinas, sillä emmepä ole tainneetkaan olla näin liki toisiamme sitten kuin siellä Janakkalassa, jossa seinänraosta riihen ullakossa tarkastelin sinun ja armeijasi ohikulkua. Tosin sinä et minun läsnäolostani tiennyt silloin paremmin kuin nytkään ja kaiketi se parasta onkin, ainakin minulle.»
Siinä ovenpielessä havaintoja tehdessäni jouduin surullisen lystikkään kohtauksen todistajaksi, Puheille pyrkijäin joukossa oli kaksi nuorta suomalaista tyttöä, kaikesta päättäen niitä kevytmielisiä ja isänmaastaan piittaamattomia naisia, joita oleskeli täällä Turussa sotamiesten parissa. Kun ruhtinas kysyi heidän asiaansa, sanoivat he haluavansa kääntyä kreikanuskoon. »Miksi te haluatte omasta uskostanne luopua?» kysyi ruhtinas edelleen. »Koska venäjän usko on meistä parempi kuin ruotsin usko ja … ja kun täällä on kaksi sotamiestä, jotka tahtovat naida meidät», vastasivat tytöt. Ruhtinas kysyi nyt sotamiesten nimiä. Tytöt mainitsivat heidän nimensä sekä rykmentin. Sotamiehet haettiin kiireesti esiin ja ruhtinas kysyi, oliko totta, mitä tytöt ilmoittivat. »Njet-njet!» kuului yhteen ääneen sotamiesten suusta. »Minä annan teille raippoja, jollette puhu totta!» karjaisi ruhtinas. Silloin vannoivat sotamiehet jonkin pyhimyksensä nimessä, etteivät he olleet koskaan sellaista aikoneet. He saivat nyt mennä, jonka jälkeen ruhtinas sanoi tytöille synkästi, että heidät kyllä kastetaan kreikanuskoon. Venäjäksi käski hän yhden käskyläisistään viedä tytöt pois ja annattaa heille raippoja. »Tyttöpoloiset! Mutta kyllä te olette sen ansainneetkin», ajattelin minä, kun tytöt kulkivat, ohitseni huoneesta.
Kun ruhtinas oli kuullut muidenkin huoneeseen tulleiden asian, loi hän katseensa minuun, jolloin minä kumarsin syvään ja ojensin lakkikuluani häntä kohti. Hän rypisti tyytymättömänä silmäkulmiaan, mutta otti sitten pöydältä kymmenen kopeekan rahan ja viskasi sen lakkiini. Kumarsin uudelleen ja lähdin senjälkeen kiireesti huoneesta, sillä adjutantin katse ei ennustanut minulle mitään hyvää.