Alakerrassa oli ruhtinaan keittiö, jonka puoliavoimesta ovesta tunkeutui portaille ihana paistinkäry. Se sai veden valahtamaan kielelleni ja minä sanoin itselleni: »Pistäypäs, Tapani-veikkoseni, sisälle, sillä eihän tiedä, mitä hyvää sinulle sieltäkin heruu, jota paitsi sinun on kaiken nimessä viisainta näytellä kerjäläisen osasi järkähtämättä loppuun.»
Keittiössä askarteli lihava ja punoittava ylikokki sekä pari hänen apulaistaan. Pysähdyin täälläkin vaatimattoman kerjuriukon tavalliselle paikalle ovenpieleen, paljastin pääni ja kumarsin ylikokkia kohti. Hän liikuskeli vain tärkeänä lieden äärellä ja jakoi määräyksiä apulaisilleen. Vasta kun paistit ja muut herkut oli saatu järjestetyksi suurille tarjottimille ja apulaiset ryhtyivät niitä kantamaan ylös, suvaitsi hän huomata minut, joka jälleen kumarsin. Kädet puuskassa asettui hän eteeni ja kysyi surkean huonolla suomenkielellä asiaani.
»Minä olen köyhä kerjuu-ukko ja rohkenin tulla anomaan vähäistä almua», vastasin surkealla äänellä, viitaten samalla säkkiäni.
»Ja mistä sinä olet?» kysyi kokki jälleen.
»Tuolta Rymättylän saarelta. Tulin tänä aamuna tänne kaupunkiin anelemaan vähän leivän apua.»
»Rumjattula», kertasi kokki ja tuntui sitten muistelevan jotakin, kunnes kysyi:
»Saadaanko siellä nykyjään kaloja?»
»Oo-jaa!» vakuutin minä, »silakoita ja siikoja saavat siellä nykyjään vahvasti.»
»Siikoja», kertasi hän taas ja alkoi sitten puhua apulaistensa kanssa venäjää, josta ymmärsin, että heidän kalavarastonsa nykyjään oli hyvin vähissä.
»Osaisitko sinä, vaariseni, opastaa meitä hyvälle kalapaikalle, josta saisi hankituksi ihan tuoreita kaloja?» kääntyi kokki jälleen puoleeni.