»Ihan luotisuoraan, sillä aamulla näin muutamain Rymättylän kalastajain laskevan mereen nuottiaan, joita he nyt ehtoolla tulevat kokemaan, eikä sinne ole kuin puolen tunnin purjehdusmatka», laskettelin minä vilkuillen avonaisella silmälläni mahdollisimman palvelushaluisesti.
Ylikokki neuvotteli jälleen apulaistensa kanssa, ja he päättivät heti herrojen päivälliseltä päästyä lähteä minun opastuksellani kaloja hankkimaan. Sain palasen oivallista paistia sekä viinaryypyn. Paistia nauttiessani ajattelin: »Tämä maistuu erinomaiselta ja minun tulisi olla siitä kiitollinen teille, hyvät Iivanan pojat, ja oikeastaanhan minä sitä olenkin, mutta siitä huolimatta tulee teidän kalaretkenne päättymään hieman toisin kuin mitä te itse suunnittelette. Ettekä te varmasti lähtisikään, jos tietäisitte, että tämä ukkorähjä kykenee tekemään liukkaampiakin liikkeitä ja että hänen takkinsa povessa uinuu kaksi ladattua pistoolia. Mutta joka tapauksessa: kiitos paistista ja ryypystä!»
Hetkistä myöhemmin varustauduttiin lähtemään. Sain linnanpihalta kantaakseni maston ja purjeen linnan alla jokirannassa olevaan veneeseen. Ylikokki apulaisineen toi purteemme ison nassakan paloviinaa, kaksi suurta aitomoskovalaista limppua sekä suuren nahkapussin, jossa nähtävästi oli isompi joukko vaskirahoja kalojen ostoon. Minä istuin peräsimeen, kokki miehineen asettui keulan puoleen, purje nostettiin ja niin lähdettiin hyvällä laitasella mennä viilettämään Airiston selkää kohti.
Ruis- ja Hirvisalon välisessä salmessa oli joukko vihollisen kaleereja, joiden välitse ja ohitse me viiletimme. Keittiömestarit vaihettelivat tervehdyksiä merisotilaiden kanssa ja kehuivat olevansa matkalla kalanhankintaan. »Niin kyllä, mutta kyllä niitä kaloja odottaa saa», ajattelin minä peräsintä hoitaessani. Kun oli tultu Airistonselälle, lähelle Rymättylän kaakkoista nokkaa, ei vihollisen aluksia näkynyt enää millään suunnalla. Nyt arvelin tarpeettomaksi pitää vasenta silmääni kauemmin suljettuna. Avasin sen siis selkosen selälleen, palauttaen samalla muutenkin kasvoilleni niiden tavallisen ilmeen. Tämän ihmeen huomasi ensiksi ylikokki, joka istui veneen keulassa minua vastapäätä. Hän yritti karata pystyyn, samoinkuin hänen apulaisensakin, jotka esimiehensä hämmästyksen nähdessään olivat vilkaisseet minuun. Mutta minulla olivat jo pistoolini esillä sekä viritettyinä. Ojentaen ne heitä kohti sanoin minä käskevästi:
»Istukaa alallanne, jollette mieli saada lyijyä ruumiiseenne!»
He näkivät parhaaksi totella, minkä jälkeen minä asetin toisen pistoolin viereeni tuhdolle, mutta toista pidin edelleenkin viritettynä oikeassa kädessäni hoitaen peräsintä vasemmalla. Ohjasin nyt rauhallisesti sivu Rymättylän, joka puolen tunnin kuluttua oli jäänyt selkämme taakse. Milloin tarvitsi purjeita muuttaa, komensin vangit osoitusteni mukaan suorittamaan sen. Pahimmasta tyrmistyksestä vähitellen toinnuttuaan tiedusteli ylikokki vapisevalla äänellä, mitä minä aioin heille tehdä.
»Vien teidät Ruotsiin vieraisille», vastasin, »eikä teille siellä mitään pahaa tehdä, kun vain ihmisiksi elätte. Rauhan tultua pääsette takaisin ja sitä odotellessanne voitte opetella siellä uusia ruokalajeja laittamaan.»
Korpoossa laskin illalla maalle ja toimitin rannassa tapaamaini kalastajain avulla vankini sidotuiksi, jotta minun olisi huolettomampi jatkaa matkaani heidän kanssaan. Seuraavana päivänä saavuin onnellisesti Ahvenaan, missä tapasin amiraali Wrangelin muutamien fregattien kanssa. Aioin jättää vangit hänen haltuunsa, mutta hän kehoitti minua kuljettamaan ne itse Tukholmaan. Veneen ynnä muut siinä mukana olevat tavarat lahjoitti hän minulle. Pussissa olevain vaskirahojen huomasin tekevän yhteensä viisikymmentä ruplaa. Veneeni jätin Ahvenanmaalle ja seurasin vankeineni laivaston mukana Kapellskäriin, josta amiraalin antamalla espingillä jatkoin matkaani Tukholmaan. Perille saavuin kesäkuun yhdeksäntenätoista päivänä.
Jätettyäni vangit kreivi Tauben adjutantille kirjoitin seikkaperäisen raportin viimeisistä vaiheistani sekä Turussa tekemistäni havainnoista ja vein sen kreiville, jonka luona myöskin prinssi Fredrik sattui olemaan. He kuulustelivat minua vielä suullisesti ja prinssi nauroi makeasti kertomukselleni kokkien vangitsemisesta sekä taputti minua ystävällisesti olkapäälle.
Kun palasin heidän luotaan majapaikkaani, oli taskussani vänrikin valtakirja.