Ennen lähtöäni olin tavannut Riikan useamman kerran. Kun ensi iltana kotiin tultuani olin entisiä leikkitanhuitani katsomassa, kohtasin siellä Riikan käyskelemässä omissa unelmissaan. Hänestä oli kehittynyt korkearintainen, solakka tyttö, jonka ruskeista silmistä välkehtinyttä entistä vallattomuutta nyt vaimensi neitseellinen kainous. Ilman mitään tunnustuksia ja hempeitä sanoja selveni meille suhteemme heti tuossa ensi kohtauksessamme. Tunnettuani hänet punastuin nimittäin vahvasti, ja ikäänkuin heijastuksena levisi punastus hänenkin poskilleen, ulottaen äärensä aina siroihin, tuuhean tukan salaamiin korviin ja ihmeen valkealle kaulalle saakka. Viime kerran tavatessamme uskalsin suudella häntä, ja silloin annoin myöskin hänelle sormuksen, jota hän lupasi uskollisesti kantaa, kunnes tulisin häntä vaimokseni pyytämään.
Niin matkustin sitten kahden naisen esirukousten saattamana Pielisjärvelle. Vaikka tuleva toimeni olikin rauhan tointa syrjäisellä seudulla, oli mielessäni kuitenkin varma aavistus siitä, että minä ennen pitkää olin joutuva keskelle sodan pyörteitä. Ja niin kävikin, kuten seuraavassa olen kertova.
* * * * *
TOINEN LUKU.
Sota leviää sisämaahan ja minä saan heti aloitteeksi juosta kilpaa kasakan hevosen kanssa.
Rajamajuri otti minut mielihyvin veronkantoapulaisekseen, ja sain hoitaakseni Kiteellä olevan Suorlahden kartanon. Täällä elin vielä parisen vuotta rauhan miehenä. Mutta idästä päin alkoi kuulua yhä pahempaa, kunnes synkkiä aavistuksia synnyttäen levisi tieto onnettomasta taistelusta Pultavan luona, jossa siihen saakka voittamaton kuninkaamme oli lyöty ja josta hän joukkojensa jäännösten kanssa oli paennut Turkinmaalle. Pian sen jälkeen tuli Venäjän tsaari suuren armeijan kanssa uudelleen maahamme ja valloitti Viipurin kesällä 1710. Vähän sitä ennen oli äitini Jumalan armosta päässyt viimeiseen lepoonsa.
Kaikkialla oli ihmiset vallannut suunnaton pelko. Joka suunnalla tapasi länttä kohti rientäviä pakolaisia, ja ne, jotka edelleenkin aikoivat kotinurkille jäädä, kuljettivat karjansa ja omaisuutensa salojen kätköön. Samankaltaisiin toimiin olin minäkin ryhtynyt haltuuni uskotun omaisuuden suhteen.
Eräänä heinäkuun aamupäivänä seisoin kujasilla ja katselin tuleentuvaa ruisvainiota. Kunpa saataisiin vilja korjatuksi ja talteen kuljetetuksi, ennenkuin vihollinen näille tienoin ilmestyy, ajattelin itsekseni. Silloin kuului omituista töminää, ja kun käännyin katsomaan pitkin tietä, joka vainion läpi kulkien hävisi viidakkoon, tuprahti sieltä yht'äkkiä näkyviin ankara pölypilvi, minkä keskellä hulmusi hevosten harjoja ja välähteli pitkävartisia piikkejä.
»No nyt, Tapani, aseta kieli suoraan suussasi, sillä saat tehdä tuttavuutta kasakkain kanssa, ennenkuin osasit odottaakaan!» sanoin minä itselleni ja aloin rauhalliseksi tekeytyen astella pihaan päin.
Olisin kyllä hyvin ehtinyt juosta rantaan, työntää kaikki kartanon veneet vesille ja päästä saarten suojassa pakoon, mutta isäntävelvollisuuteni pidätti minua alallaan. Pihalle päästyäni olivat kasakatkin jo kintereilläni, ja siinä tuokiossa olin minä pölyisten, parrakasten miesten ympäröimänä. Päällikkö laskeutui hevosen selästä, astui eteeni ja kysyi, olinko minä kartanon omistaja tai hoitaja. Tulin kutakuinkin hyvin toimeen venäjänkielessä, mutta en ollut kuitenkaan ymmärtävinäni hänen kysymystään, vaan hyvin yksinkertaisen näköiseksi tekeytyen pudistin päätäni. Päällikkö viittasi silloin luokseen erään miehistään, joka hänen käskystään toisti saman kysymyksen kurjaksi väännetyllä suomenkielellä.