Vastasin, etten ole kumpikaan, vaan ainoastaan työvouti.
»No missä sitten on tilanhoitaja?» tiedusteltiin minulta edelleen.
»Kolme päivää sitten hän lähti kuljettamaan kartanon jyvävarastoa
Savonlinnaan».
»Ah, tshort, sen sinä hirtehinen valehtelet! Eikö kartanossa sitten muka olisi jyviä jäljellä?»
»Enpä luule montakaan kappaa olevan, ja mitä on, ovat ne kernaasti vierasten käytettävänä.»
Päällikkö irvisti vastaukseksi minun kohteliaisuuteeni ja käski parin miehistään jäädä minua vartioimaan sekä muiden seurata itseään. He hajaantuivat penkoen ja nuuskien ympäri taloa, mutta minä tunsin suurta tyytyväisyyttä siitä, että jo parisen viikkoa sitten olin kuljettanut talon viljavarat muutamaan saareen, missä jyväsäkit olivat kätkettyinä erääseen vaikeasti löydettävään luolaan.
Hetken kuluttua palasi päällikkö luokseni, kirosi ja ärhenteli sekä sivalsi minua korvalle, minkä minä tyynenä koetin kestää. Sitten tiukkasi hän minulta, missä kartanon karja ja hevoset ovat.
»Ne kuljetettiin samoihin aikoihin Savonlinnaan», vastasin minä, ja uudelleen oli minun syytä olla mielessäni tyytyväinen, että lehmät ja hevoset olivat turvassa, sillä aikaa ennen vihollisen tuloa oli ne ehditty viedä etäiselle laitumelle.
»Ah, durak!» ärjyi päällikkö lyöden minua uudelleen korvalle, ja ikäänkuin hänen esimerkistään innostuneina alkoivat ympärillä olevat kasakatkin minua lyödä läimiä, tyrkkiä ja potkia.
Kun mylläkkä ympärilläni asettui ja minä sain vähän henkeäni vetää, näin äskeisen tulkin päällikön käskystä juoksevan pirttiin ja tuovan sieltä puolillaan olevan piimähaarikan. Pitäen sitä nenäni edessä ja takoen vihaisesti nyrkillään sen kylkeen äyhkyi päällikkö: