Lepäiltyämme muutamia päiviä läksimme jälleen Herran nimeen merelle kyntäen ristiin rastiin Itämeren aaltoja sekä vainuten vihollislaivojen liikkeitä kuin väsymättömät lintukoirat.
Polluxista erottuani risteilin minä heinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä omalla aluksellani Bråttöön saaren ympärillä päästäkseni erään venäläisen kaleerilaivueen jäljille. Erään luodon ympäri laskettuani olin joutua melkein keskelle mainittua laivastoa, joka oli ankkuroinut luodon suojaan. Muutimme nopeasti suuntaa ja pääsimme ampumamatkan ulkopuolelle, ennenkuin viholliset kerkesivät kanuunoitaan käyttää. Mutta kolme kaleeria nosti kiireesti purjeensa ja lähti seuraamaan perässämme. Vimmattua kilpapurjehdusta kesti iltahämärään, jolloin kaleerit Ahvenan eteläisten ulkokarien luo saavuttuamme näkivät vihdoinkin parhaaksi keskeyttää turhan takaa-ajonsa ja palata takaisin. Kun heidän purjeensa olivat kadonneet näkyvistä, muutimme mekin suuntaa ja laskimme yön ajaksi Nyhamnin luo.
Aamulla ani varhain olimme jälleen aaltojen selässä, laskettaen mainiolla takalaitaisella Eckeröötä kohti. Kaikki olimme mitä parhaimmalla tuulella ja minä innostuin kertoilemaan tovereilleni entisistä seikkailuistani ja hengenvaaroistani.
»Mitäs savua tuo mahtaa olla»? keskeytti yksi miehistä jutteluni ja viittasi edessämme aamu-autereesta kohoavaa Eckeröön rantaa kohti.
Todellakin, siellä kohosi erään kallioniemekkeen suojasta savua, joka kuitenkin lähemmäs tultuamme hälveni aivan kuin tuli olisi äkkiä sammutettu. Se oli näkynyt suunnilleen vanhan suolatehtaan paikalta.
»Laskekaamme lähemmäksi nähdäksemme, mitä siellä on tekeillä», sanoin miehille, ohjaten samalla aluksemme niemekkeen ympäri.
Mutta ällistyksemme ei ollut vähäinen, kun ympäri päästyämme huomasimme edessämme kohoavan kokonaisen mastometsän. Niemekkeen suojassa keinui kokonaista viisitoista venäläistä saaristoalusta sekä lisäksi yksi kaleeri ja eskaluuppi. Viholliset olivat nähtävästi huomanneet jo aikaisemmin meidän lähestymisemme, sillä eskaluuppi oli liikkeessä ja ehti soutaa meitä niin lähelle, että eräs sen miehistä piti keksiä varalla iskeäkseen kiinni alukseemme, samalla kun meitä huudettiin pysähtymään. Nopeasti suuntaa muuttamalla pelastuimme kuitenkin eskaluupista, mutta samalla oli kaleerikin liikkeellä ja kun tuuli hetken aikaa oli meille vastainen, jouduimme molempain vihollisalusten väliin. Asemamme näytti sangen arveluttavalta ja taistelua tuskin saattoi välttää. Komensin mieheni heittämään purrestamme mereen matollisen venäläistä leipää, säkillisen suoloja sekä puolitoista leiviskää juustoa siten keventääkseni aluksen liikkeitä sekä samalla varoen niitä mahdollisen tappion sattuessa joutumasta vihollisen saaliiksi. Sen jälkeen käskin miesteni tarttua musketteihin ja ampua yhteislaukauksen eskaluuppiin, joka soutaen oli uudelleen lähennyt aivan perämme taakse. Kuularyöpyn johdosta pysähtyi eskaluuppi, sillä puolisenkymmentä soutajaa, hellitti osansa saaneina airot käsistään.
Ennenkuin eskaluupista tai kaleerista ehdittiin vastata meidän tuleemme, kääntyi tuuli odottamatta. Annoin pikaisen käskyn niille miehistäni, jotka hoitivat purjeita, ja ennenkuin kummastakaan vihollisaluksesta huomattiin manööveriämme, pyyhälsi purtemme myötätuulessa ulos vaarallisesta asemastaan. Aallokko oli siksi kova, että vihollisen kanuunoista ei ollut suurtakaan pelkoa. Mutta sen sijaan muutti kaleeri esimerkkiämme seuraten purjeitaan ja lähti viilettämään perässämme suoraan ulapalle. Peräsintä hoitaen pidin lakkaamatta silmällä takaa-ajavaa vihollista ja panin huolestuneena merkille, että välimatka lyheni yhtä mittaa. Ennen pitkää olisi kaleeri perämme takana, jolloin se saattaisi käyttää sekä ampuma-aseitaan että keksejään. Aivoni työskentelivät kuumeisesti, keksiäkseen uuden pelastuskeinon. Se olikin ihan edessämme. Silmätessäni nopeasti eteenpäin ulapalle huomasin hyökylaineiden kuohunnasta, että noin virstan päässä edessämme oli poikittain, puolen virstan mittainen vedenalainen kari, joka kummassakin päässään kohosi paljaaksi kallioriutaksi. Päätökseni oli tehty. Purjeita muuttamatta ohjasin purtemme suoraan selänteen vedenalaista keskustaa kohti. Kerran vain raapasi pohja kallioon ja samalla olimme jo yli vaarallisen paikan. Seuratkoon nyt kaleeri perässä jos mielensä tekee! Käännyin katsomaan ja näin, että se oli nopeasti muuttanut purjeitaan luoviakseen selänteen ympäri. Mutta me kohotimme reiman hurraa-huudon, ammuimme ruotsalaisen merkkilaukauksen ja lasketimme täydellä myötäisellä länttä kohti. Välimatkamme venyi tämän tempun kautta siksi pitkäksi, että saatoimme toivoa huoleti ehtivämme illaksi Ruotsin rannikolle.
Päästyämme sitten erinäisten seikkailujen jälkeen takaisin laivastoon ja tehtyäni selkoa viimeisistä retkistäni lupasi amiraali hankkia minulle hänen kuninkaalliselta majesteetiltaan luutnantin valtuuden. Tämän jälkeen sain käytettäväkseni suuremman aluksen, jolla risteilin lopun kesää Ahvenanmerellä ja Suomen rannikoilla. Huomattavin tapaus sattui lokakuun alkupuolella, jolloin olin väijyksissä Hankoniemen lähistöllä ja anastin lyhyen taistelun jälkeen venäläisen kaleerin sekä kolme muona-alusta. Ne ynnä parikymmentä vankia sain onnellisesti kuljetetuksi Tukholmaan, jonne saavuin marraskuun lopussa. Tuomani saalis jaettiin kolmia amiraliteetin, miehistön ja minun kesken. Vuoden 1716 sotatoimet merellä päättyivät tähän, ja minä jäin Tukholmaan talvea viettämään.
* * * * *