KAHDEKSAS LUKU.
Hänen majesteettinsa kuninkaan puheilla.
Olen jo ennemmin kertonut, kuinka minä kolmatta vuotta sitten ajaessani Ahokas-vainajan kanssa talvisena yönä Houtskarista Kumlingeen äkkäsin taivaalla C-kirjainta muistuttavan tähtisikermän ja kuinka minä sen johdosta ennustin saavani vielä armon tavata ihailemaani Kaarle-kuningasta. Tänä alkaneena vuonna 1717 tämä onni minulle suotiinkin. Kolmatta vuotta sitten oli kuningas äkkiä lähtenyt Turkinmaalta ja yötä päivää ratsastaen saapunut Pommeriin. Siellä hän oli sitten harvenneiden joukkojensa etupäässä koko edellisen vuoden taistellut yhtyneitä valtakunnan vihollisia vastaan, kunnes hän Stralsundin menetettyään oli ankarassa talvimyrskyssä pienellä venepahasella saapunut isänmaansa rannalle oltuaan sieltä poissa kokonaista kuusitoista vuotta. Pääkaupunkiinsa hän ei kuitenkaan koskaan elävänä palannut, vaan majaili yhä edelleenkin Skoonessa, jossa hänen kerrottiin puuhaavan uutta sotaretkeä. Siellä, Lundin kaupungissa, sain minä sitten kunnian kahteen erään olla hänen puheillaan.
Mutta kerronpa asiat järjestyksessään. Kuten sanottu, saavuin Tukholmaan marraskuun lopulla 1716. Vapautta saatuani oli ensimmäinen työni luonnollisesti rientää Riikaa tapaamaan. Olen jo ennen maininnut, että olin saanut hänet sijoitetuksi erään suomalaisen papin perheeseen. Tämä pappi oli Oulun kappalainen Abraham Frosterus. Suomen armeijan peräytyessä Länsipohjaan oli hänkin vaimonsa ja lastensa kanssa paennut kotisijoiltaan ja mitä kurjimmissa oloissa päätynyt tänne Tukholmaan. Hän asui rappeutuneessa talorähjässä Nygrändin varrella lähellä Skeppsbrota ja eli mitä suurimmassa puutteessa, sillä ne niukat tulot, joita hän ansaitsi tilapäisillä papillisilla toimillaan tänne asettuneiden suomalaisten keskuudessa, eivät riittäneet paljon mihinkään.[3]
Minun taloon tullessani oli perhe taas melkein leivätönnä, pastori oli jo pitemmän aikaa maannut sairaana ja Riika oli kalpea sekä paljon itkeneen näköinen. Minut ovella nähdessään hän riemastui sanattomaksi, mutta purskahti sitten itkuun ja kertoi hetken mentyä, mikä onnettomuus hänelle oli joku aika sitten tapahtunut. Pastori Frosterus oli kutsuttu hautaamaan erästä suomalaista virkamiestä ja hänen vaimonsa oli seurannut mukana hautajaisiin. Riika oli jäänyt lasten kanssa kotiin. Hän oli ryhtynyt perheen vähiä ruoka-astioita pesemään ja siinä omissa ajatuksissaan puuhaillessaan hän ei ollut muistanut pitää lapsia silmällä. Yksi pikkupojista oli silloin kiivennyt avonaiselle ikkunalle, josta hän oli horjahtanut alas ja loukannut pahoin jalkansa alakerran niinikään avonaiseen ikkunaan. Eräs ohikulkeva henkikaartilainen oli kantanut valittavan pojan ylös juuri kun vanhemmatkin saapuivat kotiin. Poika makasi yhä vieläkin vuoteessa ja kärsi ankaraa luunsärkyä. Yötä päivää oli Riika vaalinut nuorta potilasta, valvoen hänen vuoteensa ääressä ja vanhempain lohdutuksista huolimatta soimaten itseään onnettomuudesta.
Ensimmäinen toimeni oli luonnollisesti auttaa tuota puutteenalaista perhettä, sillä olihan minulla taas tällä kertaa maallista hyvyyttä koko joukon yli omien tarpeitteni. Asumaan minä asetuin aivan naapuriin ja olin sittemmin jokapäiväisenä vieraana heidän luonaan, missä minulle, seikkailujen miehelle, Riikan läsnäolo ja juttelu kovia kokeneen viisaan pastorin kanssa tarjosi kotoista viihtymystä. Ja pitkistä ajoista sain viettää todella kotoisan joulun. Perhe sai näihin aikoihin apua muualtakin ja kumpikin potilas alkoi vähitellen toipua. Se seikka ynnä minun alituinen läsnäoloni saivat Riikankin poskille hiljalleen palautumaan entisen nuortean punan, samalla kuin kevätaurinko toi uutta kirkkautta hänen rakkaisiin silmiinsä.
Mutta aika kallistui kevääseen ja minun oli jälleen lähteminen merille. Jo huhtikuun neljäntenä päivänä täytyi minun erota morsiamestani ja ystävistäni, sillä päällystöltäni sain käskyn lähteä vakoilemaan Itämerelle, jossa risteili venäläisiä, tanskalaisia ja englantilaisia sotalaivoja. Molemmat viimemainitutkin valtiot kuuluivat nimittäin nykyjään vihollisiimme.
Risteilin sitten parisen kuukautta Ruotsin eteläisellä rannikolla ja toimitin vihollisten liikkeistä tietoja amiraliteetille. Väliin olin valelipulla varustettuna keskellä vihollisten laivastoa ja kerran pistäydyin Kööpenhaminassakin. Kaikkiaan sain tänä aikana kaapatuksi viisikolmatta vankia sekä kolme kuorma-alusta, jotka oli lastattu ruokavaroilla ja viinillä.
Kesäkuussa sain käskyn mennä Lundiin hänen majesteettinsa kuninkaan puheille. Iloani ei voi sanoin kuvata saadessani nyt vihdoinkin kasvoista kasvoihin katsella sitä miestä, jonka edessä puoli Eurooppaa oli vavissut ja jonka persoonan ympärillä ajatukseni varhaisimmasta lapsuudesta olivat kierrelleet.
Oli kaunis ja varhainen kesäkuun aamu, kun minä pukuani huolella silitettyäni pamppailevin sydämin astelin Lundin kaupungin katuja pormestarin taloon, jossa hänen majesteettinsa asui. Kreivi Tauben luona olin kerran nähnyt Kaarle-kuninkaan muotokuvan hänen nuoruusvuosiltaan. Mielessäni oli pitkän solakka ja hoikka mies, jolla oli kapeat ja parrattomat kasvot, korkea otsa, kirkkaan siniset silmät ja vaaleat kiharaiset hiukset. Hämmästykseni sen vuoksi ei ollut vähäinen, kun adjutantti ohjasi minut kuninkaan huoneeseen ja minun katseeni pysähtyi pöydän ääressä istuvaan jäykkäpiirteiseen mieheen, jonka kasvot näyttivät paljon leveämmiltä kuin kuvassa, nähtävästikin sen johdosta, että koko päälaki paistoi kaljuna ja että hiuksia näkyi vain korvallisilla. Siellä täällä poskilla ja leuassa näkyi kirjavia täpliä, kaiketi paleltumain jälkiä, ja kasvonpiirteissä oli jotakin kovaa ja kivettynyttä. Yleensä näytti hän paljon vanhemmalta kuin mitä hän itse asiassa oli. Mutta puku oli tuo tunnettu ja aina sama: yksinkertainen sininen lievetakki, leveä nahkavyö ja suuret polussaappaat. Raskas miekka hankkiluksineen oli tuolilla pöydän päässä.