Piilosilla Turussa.
Niin pian kuin matkapassini Tukholmassa oli saatu reilaan, lähdin kuudentoista mieheni kanssa purjehtimaan Suomeen. Vaikka etäämpänä siellä ja täällä näimmekin vihollislaivoja, pääsimme kuitenkin saariston turvissa onnellisesti ja ilman vaarallisempia seikkailuja livahtamaan Hankoniemen lähistölle. Aluksemme ankkuroimme tuttuun poukamaan Wäänöön saaren rantaan. Tänne jätin miehistönikin alusta vartioimaan ja itse lähdin talonpojaksi pukeutuneena pyrkimään Turkuun toimittaakseni hänen kuninkaalliselle majesteetilleen lupaamani tiedot venäläisten nykyisestä asemasta ja voimasuhteista Suomessa.
Kun muuan saaren kalastajista juuri oli vaimoineen lähdössä Turkuun kaloja kauppaamaan ja jauhoja ostamaan, pääsin minä renkinä heidän mukaansa. Illalla saavuimme Turkuun ja onnellisesti selviydyttyämme linnan luona olevista venäläisistä tullitarkastajista soutelimme Aurajokea ylöspäin ja kiinnitimme veneen sillan luokse. Yöksi asetuimme erään kauppiaan taloon Aningaisten puolelle. Joka ainoassa Turun talossa asusti näihin aikoihin venäläisiä sotamiehiä ja niinpä täälläkin. Vietin siis yöni veljellisessä sovussa Iivanan poikain kanssa maaten tuvan lattialla samoilla pehkuilla kuin hekin ja olipa minulla yhteinen peitekin vieressäni makaavan sotilaan kanssa. Niin tarkkaan kuin koetinkin seurata heidän keskustelujaan, en niistä saanut kuitenkaan mitään tärkeämpää tietooni.
Aamulla olin jo varhain liikkeellä. Pysyttelin kuitenkin matkatoverini luona jokirannassa, sillä sotamiesten keskusteluista yöpaikassa olin saanut sen verran urkituksi, että kaupungissa pidettiin vakoilijoita tarkasti silmällä. En siis pitänyt viisaana yksinäni ja ilman nähtävää asiaa liikuskella kaupungilla. Mutta väänööläiset matkatoverini saivat jo aamusella asiansa toimitetuksi ja varustautuivat paluumatkalle. Minun täytyi siis keksiä jotakin muuta. Seisoskellessani heidän lähdettyään siinä sillan lähistöllä huomasin muutaman yksinäisen naisihmisen, joka jokea alas tullen ohjasi veneensä rantaan hiukan sillan yläpuolelle. Lähestyin häntä ja tunsin hänet samassa kuormastonkuljettaja Dykerin vaimoksi, joka asui eräässä torpassa Aurajoen rannalla, virstan päässä kaupungista. Tunsin hänen miehensä armeijassa-oloajaltani ja vaimon olin myöhemmin vakoiluretkillä liikkuessani oppinut tuntemaan.
Hetkisen minua silmäiltyään tunsi Dykerin vaimokin minut. Kehoitin häntä pienellä eleellä olemaan vaiti huomioistaan, sillä lähellämme liikkui ihmisiä, sekä aloin rauhallisesti jutella kalanhinnoista ja muista jokapäiväisistä asioista. Vaimo kertoi tulleensa kaupunkiin pienille asioille sekä käydäkseen kirkossa, jossa nyt aamusella pidettiin suomalainen jumalanpalvelus. Kiinnittäessäni hänen venettään rantalaituriin tiedustin hiljaa, sallisiko hän minun tämän päivää esiintyä kaupungilla liikkuessamme hänen renkinään tai miehenään. Hetkisen emmittyään suostui tuo reima eukko esitykseeni, ja kun tuomiokirkon kellot samalla alkoivat soida, lähdimme ensiksi jumalanpalvelukseen.
Kirkosta tultua pisti päähäni lähteä seuraamaan herra Simoa, joka viime aikoina oli toimittanut papillisia tehtäviä tuomiokirkossa. Eräässä kadunkulmassa pysäytin hänet ja ilmoitin, että minä seuralaiseni kanssa pyrin aviokuulutukseen. Hän kehoitti meitä seuraamaan kotiinsa kuulustellakseen meidän lukutaitoamme. Tätä juuri olin odottanutkin.
Pastorin luona pitivät kuten muuallakin venäläiset asuntoa. Huoneessa, johon pastoria seuraten ensiksi tulimme, oli kolme upseeria, jotka ryypiskelivät viinaa ja pelasivat korttia. Avaten huoneen perällä olevaan kamariin johtavan oven kehoitti pastori meitä käymään sinne, minkä jälkeen hän upseereihin kääntyen lausui:
»Suokaa anteeksi, hyvät herrat, nämä ovat avioliittoon aikovaa väkeä ja minun täytyy heitä sen vuoksi kuulustella.»
»Da, da!» nyökäyttelivät upseerit iloisesti sekä pastorille että meille.
Kun kamarin ovi oli suljettu ja olin varma, ettei keskusteluamme kukaan syrjäinen kuullut, ilmaisin pastorille nimeni sekä että olin tullut Turkuun ei aviokuulutusta ottamaan, vaan hänen kuninkaallisen majesteettinsa käskystä hankkimaan tietoja vihollisen voimista. Pastori ällistyi pahanpäiväisesti ilmoituksestani, tuijotti minuun ensin sanatonna ja otti sitten vihaisen ilmeen sekä lausui: