Kun olimme tulleet siksi lähelle, että nuotioiden valaisemalle alueelle saattoi hyvin nähdä, laskin tulien ympärillä olevan noin kolmisensataa venäläistä, joiden päällikkö näytti majurin arvoiselta mieheltä. Kaleerit olivat ihan rannassa, mutta kun ne olivat enemmän pimennossa, oli vaikea päättää, oliko niissä vartiomiehiä vai ei. Rannalla niiden lähellä häämötti kyllä muutamia vartijoita.
Kehoitin vähäistä miehistöäni pysymään lujana ja käymään rohkeasti päälle, sillä voitto on aina pelottomain oma. Pidin sitten lyhyen rukouksen, kuten tapanani taistelujen edellä on aina ollut, minkä jälkeen soudimme eteenpäin. Meillä oli aluksessamme neljä pientä tykkiä, jotka olimme ladanneet karkeilla raehauleilla. Itse otin niistä kaksi hoitaakseni ja kersantti Ceder toiset kaksi.
Kun olimme tulleet niin lähelle, että airojemme loiske kuului rantaan, huusi yksi vartijoista:
»Shto ljudi?—mitä väkeä te olette?»
»Peterburgskavo polkà—Pietarin rykmenttiä», vastasin minä umpimähkään.
»Grebi tut—soutakaa tänne», huusi vartija jälleen ja minä kajahutin vastaan:
»Seitshas—hetipaikalla.»
Kun olimme tulleet ihan lähelle rantaa kahden kaleerin väliin, annoimme me tykkimme viivyttelemättä lausua tulotervehdykset nuotioiden ympärillä hääriville venäläisille. Kekäleitä, säkeniä ja tuhkaa tuprusi ilmaan yhtenä pyörteenä ja viholliset hajosivat kuin akanat ympäri luotoa jätettyään äskeisten nuotioiden seutuville joukon kaatuneita ja haavoittuneita.
Kohta kun tykkimme juhlallisella mylvinällä olivat tyhjentäneet kitansa, komensin minä mieheni iskemään entraushaat toiseen sivullamme olevista kaleereista. Samalla heilautin itseni sen kannelle, mutta huomasinkin nyt vasta, että siellä oli toistakymmentä sotilasta, jotka arvatenkin olivat juuri nousseet kannen alta ja joutuneet parahiksi ottamaan minut vastaan iskuin ja laukauksin. Mutta luonnollisesti minä en antanut toimetonna seisoen itseäni hosua, vaan iskin vimmatusti vastaan. Ensiksi kaasin pistoolin laukauksella erään miehen, jolla oli syli täynnä kiväärejä, jotka hän lienee aikonut pelastaa kaleerista maalle. Sitten lävistin miekallani kaksi miestä ja jakelin haavoja ainakin puolellekymmenelle. Mutta omia miehiäni ei ilmestynyt kannelle, olin saanut jo useita lievempiä haavoja ja taistelu kävi minulle liian epätasaiseksi. Annettuani säiläni hurjalla vimmalla salamoida heidän edessään sain heidät sen verran ympäriltäni häädetyksi, että kykenin äkkiliikkeellä heittäytymään laidan yli, jolloin verisenä suinpäin putosin miesteni keskelle omaan alukseemme. Venäläiset olivat jo sitä ennen katkaisseet entrausköytemme, joten pahanpäiväisesti pelästyneet mieheni alkoivat heti minun alas tultuani soutaa pois. Kuulia vinkui ympärillämme kuin rakeita ja yksi niistä lävisti kersantti Cederin, joka seisoi purren perällä ja kierähti siitä ääntä päästämättä laidan yli mereen.
Niin pian kuin olimme päässeet turvaan vihollisen kuulilta, aloin ankarasti nuhdella miehiäni epäröivästä ja miehuuttomasta käytöksestään. Sillä jos he olisivat seuranneet minua kaleerin kannelle, olisi se nyt varmasti ollut meidän saaliinamme. Uutta yritystä ei ollut enää ajatteleminenkaan, sillä tykkiemme luodoille hajoittamat viholliset olivat jälleen kokoontuneet ja ammuskelivat rannalta meidän jälkeemme. Meillä ei siis ollut muuta tehtävää kuin jatkaa matkaamme salmen yli entiselle väijyntäpaikallemme, missä kallion suojaan laadimme tulen ja aloimme tutkia haavojamme. Minusta vuoti verta viidestä eri kohdasta, mutta haavat olivat kuitenkin varsin lieviä ja saatiin ne siteiden avulla pian asettumaan.