Haukattuani hiukan illallista ja kulautettuani pari ryyppyä nukahdin viittaani kääriytyneenä pari tuntia. Aamun koittaessa havahduttuani tunsin itseni jälleen täysin virkeäksi ja ajoin kohta mieheni jalkeille, sillä meidän oli parasta mitä pikimmin päästä naapurisaaren rannassa olevien kaleerien läheisyydestä.
Tuuli kävi etelästä ja heti aamuhämärissä nostimme purjeet ja lähdimme viilettämään länsiluodetta kohti ja olimme jo puolenpäivän aikana Hiittisten saaristossa. Pysähtyessämme siellä erään luodon suojaan, parin meripenikulman päähän Turkuun vievästä laivaväylästä, huomasimme ulapalla kaakkoisessa purjeen, ensimmäisen sinä päivänä. Se läheni ja oli siis joko meitä ajamaan lähtenyt vihollisalus tai muuten Turkuun pyrkivä venäläinen laiva—meikäläinen se tuskin missään tapauksessa saattoi olla. Kun se oli tullut siksi lähelle, että saattoi lipun erottaa, huomasimme sen isonpuoleiseksi tavara-alukseksi.
»Siinä olisi taas saalis ihan nenämme edessä», virkoin minä, »mutta lienee turhaa yksinään yrittää noin ison aluksen kimppuun».
Mieheni olivat illallisen yrityksen jälkeen olleet hyvin noloina ja rupesivat nyt sanojeni johdosta kiihkeästi vaatimaan, että meidän oli yritettävä anastaa tuo laiva.
»No, jos teissä tänään on paremmin miestä osoittamaan todeksi sen mitä minä illalla sanoin, että nimittäin voitto on aina pelottomain oma, niin käykäämme sitten herran nimessä vitkailematta asiaan käsiksi.»
Kiireesti nostimme nyt purjeet ja laskimme pääväylää vältellen luotojen suojassa eteenpäin Neitsytsalmea kohti. Venäläisestä laivasta tietysti nähtiin meidän purjeemme, mutta kun meidän pieni aluksemme lähti kiireellä poispäin ja hävisi heidän näkyvistään saarten suojaan, niin täytyi heidän luulla, että meidät pelko ajoi pakosalle. Luonnollisesti heillä oli tieto siitä, että Ruotsin laivasto ei enää pitempään aikaan ollut näillä vesillä liikkunut, joten meitä ei tarvinnut pelätä niinkään kaapparilaivueen vakoilijoiksi. Meillä oli siis täysi syy odottaa heidän turvallisena jatkavan matkaansa Neitsytsalmea kohti.
Huomaamatta pääsimme pujahtamaan Lehtisaaren pohjoispäästä ulkonevan kapean niemekkeen suojaan, mihin asetuimme väijyksiin. Laivaväylä Neitsytsalmeen kulkee nimittäin sangen lähellä mainittua niemekettä, jonka takaa meidän mainiolla takalaitaisella sopi laskettaa vihollisen kimppuun. Niemen kalliot suojasivat meitä siksi hyvin, että saatoimme vihollisen huomaamatta päästä ampumamatkan päähän.
Yhden miehistä komensin niemelle tähystämään, milloin laiva lähestyisi. Muut latasivat sillä aikaa kanuunoita, ja puolessa tunnissa oli kaikki pantu kuntoon hyökkäystä varten. Samalla antoi jo tähystäjäkin merkin, että laiva oli tulossa. Kun se oli pääsemässä niemenkärjen kohdalle, palasi tähystäjä kiireesti purteemme, joka samalla sai siipensä levälleen ja lähti kiitämään eteenpäin pitkin niemen sivustaa. Kun vihollislaiva pujahti näkyviin, oli välillämme enää ainoastaan noin parisen sataa syltä. Vihollinen tuskin ehti meitä huomatakaan, kun kanuunamme jo lähettivät heille tervehdyksensä. Hetkinen vielä ja purtemme iski laivan vasempaan kylkeen kuin ilves härän kimppuun. Entraushaat toimivat kuin ilveksen kynnet ja seuraavassa tuokiossa rynnistimme me hurraata huutaen kannelle, musketit, miekat ja pistoolit valmiina tekemään lopun vastarinnasta. Mutta sitä ei yritettykään. Ne harvat laivamiehistä, jotka olivat ehtineet kaapata itselleen jonkinlaisen aseen, pudottivat ne typertyneinä kannelle ilmoittaen siten antautuvansa meidän armoillemme. Miehistöä oli kaksitoista henkeä sekä laivuri. Laiva oli matkalla Tallinnasta Turkuun ja lastina sillä oli seitsemänkymmentä tynnyriä suoloja, kaksisataa leiviskää tupakkaa ynnä yhtä ja toista muuta tavaraa. Saalis oli siis sangen arvokas, varsinkin mitä suoloihin tulee. Miehet suljimme peräkajuuttaan otettuamme heiltä ensin tarkoin pois kaikki aseentapaiset. Oman purtemme kiinnitimme laivan perään ja annoimme matkan jatkua. Itse asetuin ruorirattaan ääreen ja ohjasin Neitsytsalmea kohti, jonka läpi päästyämme aioin muuttaa suunnan, Turun väylältä poiketen, Aspöötä kohti sekä niin edelleen Köökarin ja Utöön kautta Tukholmaan.
Mutta tuuli heikkeni heikkenemistään ja aurinko alkoi olla jo laskullaan, kun me löysin purjein pysyttelimme vielä Brändöön pohjoisnokalla. Salmeen saakka ei ollut toivomistakaan sinä iltana päästä, joten me näimme parhaaksi laskea ankkurin ja ottaa alas purjeet.
Muutamat miehistäni ryhtyivät laivan ruokavaroista puuhaamaan hyvin ansaittua illallista ja minä itse käyskelin edestakaisin kannella tähystellen pitkin salmia ja saarten välisiä selkiä, ettei vain mitään kutsumattomia vieraita ilmestyisi meidän illasteluamme häiritsemään. Ja aivan oikein! Iltaruskon viimeinen kajastus ei ollut vielä ehtinyt lännen taivaalta hävitä, kun Neitsytsalmen puolelta ilmestyi näköpiiriin alus, jonka kohta tunsin vihollisen kaleeriksi. Samalla tuli näkyviin toinenkin kaleeri, joka seurasi edellistä vähän jäljempänä. Ne lähenivät soutaen Brändöön nokkaa. Tuskin olin huomiostani ehtinyt miehille ilmoittaa, kun joku laivan peräkannella huusi, että Lehtisaaresta päin lähenee viholliskaleeri. Siis kolme kaleeria kahdelta suunnalta lähenemässä paikkaa, johon me olimme vasta valloittamamme laivan ankkuroineet!