Mitä tehdä? Näytelläkö venäläisen osaa, kuten olin joskus ennenkin tehnyt, ja pysyä rauhallisena alallaan, sillä liehuihan laivan mastossa vielä venäläinen lippu! Mutta hyvin luultavaa oli, että kaikki kolme kaleeria ankkuroisivat yöksi meidän lähellemme, jolloin varmasti olisi odotettavissa vierailuja heidän puoleltaan. Silloin selviäisi asia piankin ja siitä seuraisi luonnollisesti taistelu, johon meidän oli mieletöntä antautua, sillä kussakin kaleerissa saattoi olla satakunta miestä.
Silmänräpäyksessä olivat nämä asiat selvänä päässäni ja päätökseni oli tehty. Komensin pari miestä alas ruumaan hakkaamaan reikää laivan kylkeen, sillä tästä aluksesta ja sen tavaroista ei pitänyt enää oleman hyötyä venäläisille. Yhden laivan tykeistä hilasimme omaan purteemme ja toiset viskasimme mereen siltä varalta, ettei laiva ehtisi ennen kaleerien saapumista upota. Kannelta poistuessamme avasimme kajuutan oven. Nähdessään laivansa täyttyvän vedellä oli vangeilla tilaisuus turvautua pelastusveneeseensä, jolleivät pitäneet parempana pientä matkustusta meren pohjaan.
»Nyt airot liikkeeseen ja soutakaa, minkä ikinä teistä lähtee!» huusin miehille asettuen itse peräsimen ääreen ja ohjaten etelään päin, jossa luotojen turvin toivoin pääseväni kaleereilta suojaan. Miehet soutivat, että vesi vaahtosi, ja minä pidin silmällä kaleerien liikkeitä sekä hiljalleen vajoavaa laivaa. Vangit vetäytyivät kiireesti veneeseen ja lähtivät soutamaan Neitsytsalmesta tulevia kaleereja kohti. Kun he olivat päässeet noin parinsadan sylen päähän, kallistui laiva kyljelleen, pyörähti kerran ympäri ja katosi sitten näkyvistä.
Mutta jo ehtivät pelastuneet laivamiehet kaleerien luo, jotka heti muuttivat suuntansa ja lähtivät kaksinkertaisella vauhdilla liikkumaan meitä kohti. Etumaisesta annettiin merkkejä Hankoniemeltä päin tulevalle kaleerille, joka sekin lähti kohta meitä takaa ajamaan. Vaara uhkasi meitä siis kahdelta suunnalta ja tilamme näytti sangen tukalalta. Huomasin heti, että kaleerit kulkivat paljon nopeammin kuin meidän purtemme, sillä olihan heillä moninverroin enemmän käsivarsia airoihin käytettävänä. Ainoa toivoni oli saada kaleerit eksytetyiksi edessämme olevan luotoryhmän sokkeloissa. Maston olimme heti soutamaan lähtiessä laskeneet veneen pohjalle ja nyt heitätin kulkua keventääkseni vihollislaivasta otetun tykin mereen. Omat entiset kanuunamme aioin vasta äärimmäisessä hädässä uhrata.
Ihan edessämme oli kaksi pientä, metsää kasvavaa saarta, jotka erotti toisistaan kapea salmi. Ohjasin veneemme salmeen ja pian katosimme kaleerien näkyvistä. Mutta salmesta päästyämme oli edessämme taas laajempi selkä. Etäämpänä näkyi muutamia puuttomia, louhikkoisia kareja ja vasta niiden takana, noin puolentoista virstan päässä oli uudelleen metsäisiä saaria. Kun olimme puolitaipalessa kareihin, tulivat kaikki kolme kaleeria taas näkyviin. Ne olivat eri puolilta soutaneet äskeisten saarten ympäri ja lähenivät nyt meitä vinhasti. Huomasin pian, ettei meillä ollut toivoa päästä metsäsaariin saakka, sillä puolessa tunnissa pääsisi etumainen kaleeri niin lähelle, että se saattaisi ruveta kanuunoitaan käyttämään. Meidän oli siis tavalla taikka toisella pelastuttava noiden edessämme olevien autioiden karien avulla. Onneksi yhä sakeneva hämy edisti meidän pyrkimyksiämme.
Tultuamme suurimman karin taakse pääsimme taas hetkeksi näkyvistä. Komensin nyt soutamaan niin lähelle karia, että mela ulottui pohjaan. Masto, airot ja muut veden päällä pysyvät kapineet kiinnitettiin teljojen alle, ruutivarastomme nostettiin karille muutaman rantakiven suojaan ja veneen pohjatappi avattiin. Muutamassa tuokiossa täyttyi se vedellä ja painui pohjaan peittyen juuri parahiksi veden pinnan alle. Itse asetuimme sinne tänne rantakivien väliin suuta myöten veteen kyyröttämään. Täten saattoi yönhämärässä luulla vedenpinnalla häämöttäviä päitämme kiviksi. Kari oli pieni, puuton ja aivan kalju, joten viholliset kaleeriensa kannelta helposti saattoivat nähdä, ettei meitä ainakaan siinä ollut kätkössä.
Kului kymmenisen minuuttia ja jo erottivat korvamme aironloisketta. Se läheni lähenemistään, ja kun toinen kymmenen minuuttia oli kulunut, tuli karin takaa näkyviin kaleeri. Hetken kuluttua seurasi sitä toinen ja sitten vielä, karin toiselta puolen tullen, kolmas. Ne soutivat ihan lähitsemme ohi ja me kuulimme selvästi venäjänkielisiä lauseita, joita kaleereissa vaihdettiin. He ihmettelivät, mihin me olimme yhtäkkiä hävinneet, kunnes joku heistä oli näkevinään meidän purtemme juuri vilahtavan etäämpänä olevien metsäsaarten välissä. Tätä näköhäiriötä uskoivat heti kaikki (ja mitenkäpä muutenkaan he saattoivat asian selittää) ja entistä suuremmalla vauhdilla lähtivät he pyrkimään mainittuja saaria kohti.
Mutta sikäli kuin he etenivät, nostimme mekin päätämme ylemmäs ja kun silmämme ei enää yöhämystä erottanut poistuvien kaleerien haamuja, kävimme rivakasti purteemme käsiksi, vedimme sen rantaan ja tyhjensimme vedestä. Kun lisäksi olimme vaatteistamme veden vääntäneet, asetuimme jälleen teljoille ja aloimme rivakasti soutaa, mutta tällä kertaa takaisinpäin, niin että nuo autiot karit yks-kaks olivat taasen meidän suojanamme kaleereja vastaan. Kun vielä olimme sivuuttaneet äsken mainitun, kahden pikku saaren välisen salmen, saatoimme pitää itseämme ainakin toistaiseksi turvattuina. Vielä samana yönä kuljimme kenenkään häiritsemättä Neitsytsalmen läpi ja asetuimme auringon noustessa Pohjoissaaren länsirannalla olevaan pieneen, suojaiseen poukamaan tuulta odottamaan.
Sillä aikaa, kun venäläiset etsivät minua kaikkialta Hiittisten ja Hankoniemen saaristosta, anastin minä kaikessa rauhassa lähellä Neitsytsalmea kolme venäläistä jauholotjaa. Samassa rymäkässä joutui saaliiksemme sataviisikymmentä ruplaa rahaa ja kaksikymmentä vankia. Ainoastaan kolme venäläistä sai kahakassa surmansa. Tällä kertaa ei ilmestynyt ketään saaliinjaolle ja pari päivää vastatuulessa risteiltyämme pääsimme onnellisesti Aspööhön. Täällä päätimme odottaa sitä danzigilaista viljalaivaa, jonka Turussa ollessani olin jo saaliikseni merkinnyt ja jonka laivurin silloisen ilmoituksen mukaan piti näihin aikoihin lähteä paluumatkalle. Se tulikin seuraavana päivänä näkyviin ja nosti luotsinpyyntimerkin. Kymmenen miehistäni oli käskyni mukaan pukeutunut vangeilta riisuttuihin pukuihin, joten he nyt näyttivät venäläisiltä sotamiehiltä. Luotsinpurren mastoon nostimme venäläisen lipun ja niin lähdimme viilettämään danzigilaisen luokse. Loput miehistäni jäivät saarelle lotjien luo vartioimaan vankeja ja pitämään silmällä luotseja, etteivät he vain millään merkinannolla kavaltaisi meitä ennen aikojaan.
Yksi mukanani seuraavista miehistäni oli puettu vankien joukossa olevan venäläisen upseerin pukuun ja minä pänttäsin nyt kiireesti hänen päähänsä muutamia venäläisiä lauseita, joita hänen tuli ohjeitteni mukaan käyttää. Itse olin pukeutunut tavallisen luotsin asuun.