Laskettuani »Neitsyt Kristiinan» kylkeen—se oli laivan nimi—tervehdin reelingin yli kurkistavaa laivuria, joka näkyi minut tuntevan Turun-retkeltäni. Nyt posmitti upseerin puvussa oleva mieheni laivurille venäjäänsä. Kun tämä pudisti päätänsä, esiinnyin minä tulkkina ja selitin tämän veneessä olevan komennuskunnan pyytävän hänen laivassaan päästä Köökariin, jonne se oli määrätty sikäläisen komennuskunnan vahvistukseksi. Kun näillä vesillä oli muka äskettäin liikkunut ruotsalaisia kaappareita, piti komennuskunta turvallisempana suorittaa tuon matkan suuremmassa aluksessa. Varsinkin viittaus siihen, että lähistöllä liikkuisi ruotsalaisia kaapparialuksia, näytti tehoavan kapteeniin, joka komennuskunnasta uskoi saavansa hyvän turvan hyökkääjiä vastaan. Hän antoi siis suostumuksensa ja mieheni alkoivat musketteineen kiivetä kannelle.
Kun kaikki olimme ehtineet kannelle, silmäsin pikaisesti ympärilleni ja huomasin, että laivamiehistöllä ei ollut aseita käsillä. Viittauksestani asettuivat mieheni riviin pitkin vasenta laivan parrasta ja virittivät muskettien hanat. Itse tempasin povestani pistoolin, astuin ällistyneen kapteenin eteen ja ilmoitin olevani luutnantti hänen majesteettinsa Kaarle XII:n armeijassa sekä ottavani haltuuni tämän laivan, koska se purjehti vihollisvaltion lipulla.
No niin, vastarintaa ei laivaväestön luonnollisesti käynyt yrittäminenkään ja hetkistä myöhemmin olivat he vankeina suljetut kanssiin. Ohjasin laivan jauholotjien luo, jotka kiinnitettiin »Kristiinan» perään. Vielä saman päivän iltana olimme saaliinemme matkalla Tukholmaa kohti.
* * * * *
YHDESTOISTA LUKU.
Minä ajan yksinäni venäläisen laivaston pakosalle.
Oli päästy kevääseen vuonna 1719. Edellisen vuoden lopulla oli Kaarle-kuninkaamme saanut ohimoonsa surmanluodin Fredrikstenin linnan edustalla ja lepäsi nyt esi-isiensä seurassa Ritariholman kirkossa. Kuninkaan valtikkaa hoiti maanmieheni Arvid Hornin johdolla ja opastuksella prinsessa Ulriika Eleonoora. Vihollisvaltojen kanssa oli jo ryhdytty rauhanneuvotteluihin, mutta siitä huolimatta olivat sotatoimet vielä käynnissä. Jo joulun aikana oli alkanut Tukholmassa liikkua huhuja, että venäläiset ensi suveksi varustelivat suurta hyökkäystä itse Ruotsin rannikolle.
Huhtikuussa sain kutsun hänen majesteettinsa kuningattaren puheille, missä sitouduin hankkimaan tietoja venäläisten Suomessa tekemistä varustuksista sekä heidän maa- ja merivoimansa nykyisestä suuruudesta. Palkaksi luvattiin minulle 200 riikintaaleria kuussa. Retki oli tehtävä omalla aluksellani, mutta kruunun puolesta sain käytettäväkseni joukon purjehdukseen tottuneita miehiä. Saatuani matkavarustuksia varten 160 riikintaaleria, suoritin nopeasti kaikki valmistukset ja lähdin Tukholmasta huhtikuun 28 p:nä.
Kävisi liian laveaksi kuvailla kaikkia niitä vaaroja ja seikkailuja, joita minun oli tälläkin retkellä kestettävä. Risteilin miehineni aina kesäkuun loppuun saakka Ahvenan, Turun ja Hankoniemen saaristossa keräten tietoja sieltä ja täältä sekä tehden itse havaintoja. Onnistuin omin silmin näkemään suuren venäläisen sotalaivastonkin, joka valmisteilla olevaa hyökkäystä varten oli koottu Hankoniemen edustalle. Sain myöskin tietää, että itsensä tsaarin piti tulla Suomeen 40 tuhannen miehen kanssa, minkä jälkeen hyökkäys Ruotsin rannikolle pantaisiin alkuun.
Heinäkuun alkupäivinä olin jälleen onnellisesti Tukholmassa, missä minä hänen majesteetilleen toimitin laajan raportin retkeni tuloksista. Heti sen tehtyäni sain amiraali Tauben komennosta lähteä uudestaan tiedustelulle. Mutta tällä kertaa en päässyt Ahvenanmerta pitemmälle, sillä siellä kohtasin venäläisen laivaston. Palasin nyt kiireesti takaisin Tukholmaan ja ilmoitin amiraalikunnalle huomiostani. Lähdin kohta saman tien takaisin seurassani muutamia ylempiä upseereita, jotka kuningatar oli lähettänyt katsomaan venäläistä laivastoa. Saimme tällä retkellä vaihettaa laukauksia muutamien laivaston edellä kulkevien eskaluupien kanssa, mutta pääsimme onnellisesti takaisin Tukholmaan, jonka edustalla Ruotsin laivasto pysytteli. Kohta tämän jälkeen laski venäläinen laivasto Djurhanmiin. Täällä nousi joukko venäläisiä maihin, naulaten muun muassa kirkon ovelle manifestin, missä asukkaita kehoitettiin pysymään rauhallisina alallaan ja vakuutettiin heille turvallisuutta. Heti kun viholliset olivat poistuneet, otin manifestin kirkon ovelta ja toimitin sen hänen majesteetilleen kuningattarelle, joka tähän aikaan hovinsa kanssa oleskeli Tuunassa. Kohta lähetettiinkin kaikkiin valtakunnan kirkkoihin luettavaksi kuulutus, jossa ihmisiä kiellettiin panemasta mitään luottamusta näihin venäläisten julistuksiin.