Ryhtymättä mihinkään ratkaisevampiin yrityksiin liikkui venäläinen laivasto Tukholman ja Norrköpingin välisellä rannikolla. Pidin koko ajan sen liikkeitä valppaasti silmällä ja toimitin tietoja amiraalikunnalle. Elokuun 12 p:nä olin kymmenen miehen kanssa liikkeellä saaristossa Djurhamnin seutuvilla. Silloin tuli meitä vastaan eräässä salmessa venäläinen eskaluupi, joka kuljetti postia laivastoon. Eskaluupissa oli kolmattakymmentä miestä ja kaksi yliupseeria sekä oivalliset ampumaneuvot. He ampuivat ensiksi yhteislaukauksen meitä kohti. Kysyin, oliko kukaan miehistäni haavoittunut. »Ei yksikään!» vastattiin. »Ei sitten hätää, soutakaa eteenpäin!» huusin minä, ja miehet tekivät työtä käskettyä. Kun olimme siten päässeet lähemmäs, räiskäytti vihollinen toisen yhteislaukauksen. Tällä kertaa olivat seuraukset hiukan tuntuvammat: minulta lensi lakki päästä, hankaset veneemme vasemmalla laidalla pirstautuivat ja lähelle vesirajaa ilmestyi pieni reikä, mutta henkeään ei kukaan menettänyt, ainoastaan yksi miehistäni sai käsivarteensa haavan.
»Käyvätpä liian tunkeileviksi», virkoin miehille, »lienee siis parasta meidänkin vuorostamme sylkäistä.»
Samalla asetuin kolminaulaisen kanuunamme ääreen, joka oli työnnetty täyteen raehauleja, tähtäsin pitkin eskaluupia ja laukaisin. Seuraus oli sangen tuhoisa. Ja kun vielä kaikki olimme laukaisseet kiväärimme, ei eskaluupissa näkynyt enää airoissa muuta kuin neljä miestä, jotka soutivat pakoon minkä hengestä irti lähti. Meidän täytyi sensijaan pysyä vähän aikaa alallamme, kunnes saimme hankaset jotenkuten korjatuiksi. Sitten lähdimme takaa-ajoon ja saavutimme heidät Möijassa, missä sain eskaluupin haltuuni ja upotin sen mereen.
Käytyäni Waxholmassa, johon Ruotsin laivasto nyt oli asettunut, lähdin uudelleen viiden miehen kanssa Djurhamniin päin. Tällä matkalla tuli minua vastaan koko venäläinen laivasto. Käännyin nopeasti ympäri ja kuljin laivaston edellä Sundbyhyn saakka, jossa kuitenkin näin parhaaksi nousta maihin ja jättää purteni venäläisten saaliiksi. Kun laivasto jatkoi matkaansa pitkin rannikkoa pohjoiseen, otin Sundbyn kartanosta hevosen ja ratsastin täyttä laukkaa Lindaliin ja olin siellä parahiksi kun laivastokin saapui. Vartiopaikalla ei ollut tullessani yhtään sotilasta. Olivat kai pötkineet pakoon ja jättäneet jälkeensä pari ladattua kanuunaa sekä muita vehkeitä. Laivaston lähestyessä laukaisin minä molemmat kanuunat sekä pärrytin rummulla hälytyksen, aivankuin paikalla olisi ollut hyväkin sotajoukon osasto. Laivasto, joka nähtävästi oli aikonut purjehtia Lindalin ohi, kääntyi heti laukaukset ja rummunpärrytyksen kuultuaan Wärdholmiin ja ankkuroi siihen yöksi. Etuvartioston asettivat he Lindalin rannalle.
Kello yhdeksän aikana löin iltarummutuksen kuten ainakin vartioasemalla ja lähdin sitten täyttä karkua ratsastamaan Waxholmaan, jossa pyrin amiraalin puheille ja kehoitin häntä lähtemään Lindaliin katsomaan venäläistä laivastoa, voidakseen sitten sen mukaan järjestää puolustustoimet.
»Piru liikkukoon Waxholmasta mihinkään!» ärjäisi amiraali ja niine hyvineni sain poistua.
Ratsastin oitis takaisin Lindaliin ja näyttelin vartiopaikalla koko yön sotajoukkoa. Huusin tavan takaa kovalla äänellä »Verda?» ja juoksin sitten kiireesti toiseen paikkaan, missä toisenlaista ääntä jäljitellen huusin yhtä kuuluvan vastauksen. Sitä tein läpi koko yön ja kun päivä alkoi hämärtää, löin aamurummutuksen sekä laukaisin ruotsalaiset tunnuslauseet. Auringon noustessa näin sitten venäläisen laivaston mennä viilettävän kaukana Tuunan selällä.
Mitään ratkaisevampaa hyökkäystä eivät venäläiset tehneet Ruotsin laivaston kimppuun, vaan kiertelivät pitkin rannikoita ryöstäen ja polttaen, kuten heidän barbaarinen tapansa on aina ollut. Elokuun lopulla vetäytyi sitten koko laivasto takaisin Suomen rannikolle.
Seuraavana kesänä teki venäläinen laivasto samanlaisen hävitysretken Ruotsin rannikolle, polttaen muun muassa Uumajan kaupungin. Minulla oli näiden tapausten aikana vielä monta vaarallista seikkailua, joiden seikkaperäisellä kuvailulla en kuitenkaan huoli näiden rivien lukijaa sen pitemmälle väsyttää. Ruotsi oli saanut aikaan rauhan muiden vihollistensa kanssa ja vähitellen heikkenivät sotatoimet Venäjänkin kanssa, kunnes vihdoinkin rauhansopimus allekirjoitettiin Uudessakaupungissa 30:ntena p:nä elokuuta 1721. Lopen uupunut, raiskattu ja veriinsä näännytetty isänmaani menetti silloin kaiken lisäksi vielä kappaleen itsestään vieraalle valloittajalle.
Ansioitteni palkaksi ylennettiin minut sodan lopulla kapteeniksi, mutta vastaavaa virka-asemaa ja tuloja minun ei onnistunut saada. Mutta siitä huolimatta vihittiin minut Riikan kanssa avioliittoon ja se tapahtui samana päivänä, jolloin venäläiset lähtivät Suomesta.