— Niin, ikävä kyllä, vastasi Markus. — Itse en ollut kohtauksessa mukana, joten sain siitä vasta äsken kuulla.
— En minäkään ollut siinä joukossa, joka lähti ylioppilaita vastaan, ilmaisi nyt Tuominenkin, tarjoten siten Markukselle vastalahjan.
Hänen epäluulonsa oli nyt kokonaan haihtunut. Samalla pulpahti hänessä näkyviin tyytyväisyys, jota hän samoinkuin koko työväenpuolue pohjaltaan tunsi lakon tuloksia kohtaan.
— Juksashan ne, peijakkaat, mutta ei se pitkälle vie, jahka tässä saadaan uusi eduskunta pystyyn ja köyhälistö miehissä ja naisissa marssii vaaliuurnille, tulkitsi hän toivorikkaalla äänellä tyytyväisyyttään. Kun he olivat saapuneet eteiseen, virkkoi hän epäröiden:
— Käskisin sisälle tänne meidän puolellekin, mutta kun ei ole mitä vieraalle tarjota, niin…
— Mitäs siitä, ehätti Markus, mutta minulla ei tällä kertaa olisi aikaa tullakaan, sillä lähdin vain pikimältään tapaamaan neiti Mustosta.
He heittivät hyvästi. Lähestyessään omaa oveaan virkkoi vielä
Tuominen:
— Jahka minä pääsen taas työn päästä kiinni, niin sitten sitä voi edes kahvikupin vieraalle tarjota.
Huolimatta siitä, että hän näillä toivorikkailla sanoilla koetti ryhdistää itseään, näytti hän Markuksesta ikäänkuin arkuudesta kutistuvan astuessaan sisälle huoneeseensa, josta puute kaikessa alastomuudessaan irvisteli häntä vastaan.
Juuri kun Markus ojensi kätensä, koputtaakseen sisarusten ovelle, lennähti se auki ja eteiseen tulla tuiskahti Hilma, pidellen toisella kädellään hattua, jota hän ei nähtävästi ollut ehtinyt perusteellisemmin kiinnittää. Heti hänen perässään ilmestyi kynnykselle Olga, joka huusi, äänessään sekaisin hätää ja ankaruutta: